Haluaisin kertoa lyhyesti omasta mielisairaalan hoitokokmuksestani. Vuonna 2009 riitelin isäni kanssa ja hän varasi Lohjan sairaalaan ajan lääkärin kanssa keskusteluun. Mukaan tuli hyvä ystäväni, kitaransoitonopettaja Julius Wexterberg (Suomen kitaraseuran puheenjohtaja) ja äitini, joka oli vakavasti sairaisunut syöpään. Ennen tätä minulla oli ollut kova depressio ja olin ollut hoidossa Pietarissa neurrologian sairaalassa (yli vuoden).
Aluksi Lohjalla nuori lääkäri haastatteli minua. Ystäväni Julius alkoi kertoa hänelle tarinaani. Lääkäri keskeytti Juliuksen ja alkoi kysellä minulta kysymyksiä tyyliijn: ”Mitä vuosi nyt?”, ”Missä maassa olemme” jne. Tällaisia kysymyksiä oli kirjoitettuna hänen lomakkeessaan. Äidilleni tuli yhtäkkia erittäin paha olo ja sanoin että voisin vastata hänen kysymyksiin myöhemmin, koska nyt pitääkin viedä äiti sairaalaan.
Lääkäri vastasi että äitini ei ole hänen potilaansa ja minä taas en voi lähteä pois ennen kun vastaan KAIKKIIN hänen kysymyksiinsä. Minulle kuitenkin oli tärkeampää äitini vointi ja lähdimme menemään pois päin. Lääkärin reaaktiona oli se, että hän kutsui poliisin ja hoitajia. Tällä porukalla minut vietiin Paloniemen Sairaalaan.
Sairaalassa jouduin luovuttamaan pois henkilöllisyyspaperini ja matkapuhelimen. Kului puoli tuntia ja he antoivat minulle jonkin lääkkeen. En tiennyt millä perusteellä lääke oli määrätty. Sanoin että en syö sitä ennen kun tiedän mitä se on ja mitkä ovat sen sivuvaikutukset.
Pyysin heitä palauttamaan matkapuhelimeni. Halusin selvittää oliko äitini vielä elossa ja mitä oli hänen vointinsa. Hoittajat eivat antaneet soittolupaa. Heidän osastonsa sääntojen mukaan soittamisaika oli jo mennyt umpeen. Minun piti ensin syödä lääkkeet ja vasta seuraavana päivänä voisin soitaa.
Pyysin heitä soittamaan ystävälleni Juliukselle ja kysymään äitini tilanteesta. Tätäkään pyyntöä ei kuultu. Vastattiin, että henkilökunta ei voi hoitaa potilaiden yksityisasioita. Vastasin etten OLE VIELÄ POTILAS. Olin vielä Venäjän kansalainen.
Pyysin soittamaan konsulaattiin. Tietenkin tämä pyyntö ohitettiin. Kun ilmoitin etten aio syödä lääkkeita, he kutsuivat ”isot pojat”, jotka veivät minut eristyshuoneeseen. Minua pidettiin eristyksellä melkein viikko sidottuna.
He piikittivät väkisin vahvaa neuroleptia. Fyysinen ja psyykinen tilani heikkeni rajusti. Pahinta oli se — ja tietenkään tätä nämä ”hoitajat” eivät voineet käsittää — että koko aikana en tietänyt miten oli vakavasti sairaan äiti laita.
Tällä tavalla alkoi minun elämässäni ajanjakso, joka on kestänyt tähän päivään asti. Tämän jälkeen olen ollut muutaman kerran sairalahoidossa. Olen ollut muun muassa Kellokosken sairaalassa pahamaineisella 10. osastolla.
Vastaus ensimmäiselle ”lääkärilleni” on kaverin run:
Vaikka vankilalta tuntuisi
Olen vapaa
Vaikka sairaalta tuntuisi
Olen sisältä terve
Ainoastaan psykkeeni on rikki
Ja psyyke on kommunikointi väline
Kommunikaatio on yliarvostettua
Kommunikoivien tulisi välillä hiljentyä
menna itseensä ja miettiä
Kuka on ja mistä on tullut
juuret ovat syvällä
Olen lukittuna, mutta sieluni kulkee vapaana
Ilman lukittua ovia, ilman lääkkeitä
Tunnen olevani lukittu ruumiini sisään
Seuraa saan tuskaa ja kynneleitä
Mutta tuska on katoavastu
Ja kyyneleet kuivuvat poskille
Olen lukittuna, mutta henkeni kulkee vapaana
Ilman kahleita, ilman lääkäreitä
Tunnen olevani sidottu vaatteideni verhoon
Seuranaan ruumiini ja arpeni
Mutta ruumis on korjattavissa
ja arvet paranevat ajan kanssa.
