Mikael Agricola – Hämäläisten ja karjalaisten jumalat.

Enemmän kuin mikään muu Agricolan teosten yksityiskohta on hänen Psalttarinsa runomittaiseen esipuheeseen sisältyvä pakanallisten jumalain luettelo herättänyt tutkijain huomiota. Se on Pohjoismaissa varhaisin painettu muistiinpano pakanallisista jumalista. Muutamia vuosia myöhemmin v. 1554 Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa Johannes Magnus julkaisi Roomassa maanpaossa ollessaan teoksessa Historia de omnibus Gothorum Suecorumque regibus tietoja Skandinavian pakanuudesta. Snorri Sturlusonin 13. vuosisadalta Islannista peräisin oleva Edda-mytologia tuli tunnetuksi vasta 1600-luvulla.
Agricolan luettelo, ainutlaatuinen ja arvokas uskontohistoriallinen lähde, sisältää 52 rivillä tietoja kahden suomalaisen heimon, hämäläisten ja karjalaisten, pakanallisista jumalista ja henkiolennoista. Osittain nuo tiedot ulottuivat kauas muinaisuuden hämärään, osittain niissä oli melko tuoreitakin katsomuksia 1500-luvun alkupuoliskolta. Tämä tekee lähteen mielenkiintoiseksi mutta myös vaikeakäyttöiseksi todistuskappaleeksi uskontohistorioitsijoille, mistä syystä eräät sen yksityiskohdat odottavat vieläkin tulkintaansa (esim. Köndös).

Vuonna 1928 professori A.R. Cederberg löysi Upsalan yliopiston kirjastosta (Palmskiöldin kokoelman numerosta 311) huonohkolla ruotsin kielellä kirjoitetun suorasanaisen jumalainluettelon, joka on sanamuodoltaan niin lähellä Agricolan runomuotoista suomenkielistä luetteloa, että niiden välillä täytyy olettaa vallinneen jonkin yhteyden. Tutkijat eivät ole olleet varmoja, kumpi niistä on alkuperäinen ja kumpi käännösmukaelma. A.R. Cederberg ja Kaarle Krohn pitivät ruotsinkielistä tekstiä varhaisempana ja Agricolan luettelon alkulähteenä, ja heihin liittyi prof. K.B. Wiklund, joka katsoi sitä Agricolan jumalainluettelon esityöksi. Sen sijaan professorit E.N. Setälä ja Uno Harva olivat sitä mieltä, että ruotsinnos on Agricolan runomuotoisesta luettelosta tehty lyhennetty käännösmukaelma eikä missään tapauksessa Agricolan lähde. Asiasta rakentui puoli kymmentä vootta kestänyt tieteellinen kiista, jossa mielipiteitä vaihdettiin vilkkaasti ja väliin terävästikin syventymällä yksityiskohtiin, kielitieteellisin ja mytologisiin seikkoihin, käsialakysymykseen yms. sekä vetoamalla myös periaatteellisiin näkökohtiin. Tulos oli kuitenkin sellainen, ettei kumpikaan riitapuoli luopunut omasta kannastaan, ja asia jäi näin ollen yleisön silmissä lopullisesti ratkaisematta. Joka tapauksessa tähän oppineiden kiistaan tuhlattiin enemmän aikaa ja voimia kuin ehkä olisi ollut tarpeellista.

Väittely jätti kuitenkin lähinnä sen vaikutelman, että ne todisteet olivat hieman painavampia, joiden mukaan kysymyksessä olisi hatarahko ja lyhennetty käännösmukaelma Agricolan suomalaisesta runosta. Aivan sivuun on jäänyt se mahdollisuus, että molemmilla teksteillä, suomalaisella ja ruotsalaisella, olisi ollut yhteinen latinankielinen alkulähde. Ajatus latinalaisesta alkulähteestä olisi sopusoinnussa Agricolan yleisen tavan kanssa käyttää runojensakin pohjana kirjallisia esikuvia, tosin vapaasti. Se selittäisi myös ruotsinnoksen suuren suppeuden ja luettelomaisuuden sekä Agricolalla runomitan käytöstä johtuneet laajennukset sekä varsin merkittävän omaperäisen lisäyksen, kuvauksen karjalaisten peijaismenoista, jolla ei ole mitään vastinetta ruotsalaisessa tekstivariantissa ja jonka Agricolan voi ajatella saaneen tietoonsa Savon-matkallaan 1549 kuten myös tarkemman tiedon keväisten Ukonvakkojen käytöstä. Mahdollinen latinankielinen pohjateksti olisi ajateltava lähinnä keskiajalta periytyneeksi.

Yksi pysyvä tulos 1920- ja 1930-luvulla käydystä tieteellisestä väittelystä epäilemättä oli. Sen yhteydessä on selvinnyt joukko Agricolan luettelossa tavattavia epäselviä kohtia (esim. että säe [Ukko] ”annoi Ilman ia Wdhen Tulon” on luettava veden tulon, so. sateen tulon, että Hiisi ”metzeleist soi woiton” tarkoittaa metsänpedoista, karhuista saatavaa voittoa, että Kalevanpoikia on ollut useampiakin ja että ne on käsitetty viljelyksen tuhoajiksi, että maan jumalan Tursaan rinnalla on tunnettu myös Turilas, joka oli noita-akka, raajarikko tai jokin vastaava).

Yleensä on sanottava, että Agricolan jumalainluettelo tarjoaa erittäin valaisevan katsauksen siihen kirjavaan haltiajoukkoon ja palvonnan moninaisuuteen, joka vallitsi Suomessa keskiajalla ja vielä reformaation alkuaikoina. Nykyaikainen tutkimus on todennut luettelon varsin paikkaansapitäväksi. Siinä mainittujen 24 epäjumalan joukossa tavataan niin hyvin vanhoja suomalaisperäisiä haltioita ja sankariolentoja (Ukko, Ilmarinen, Kalevan pojat, Veden emä) kuin myös skandinaaviseen vaikutukseen viittaavia jumaluuksia (esim. Kratti, Rauni, Tonttu) sekä ainakin neljä katolisaikaisen pyhimyksen nimeä kansanomaiseksi vääntyneessä muodossa: nimittäin Hubertus > Huittavainen > Hittavanin; Pyhä Yrjänä eli Georg > Jyrki >Nyrckes; Pietari eli Petrus > (Pellon)pekko ja Gregorius > Greus > Egres (Ägräs). Näistä pyhimyksistä ei Hubertusta ole Turun hiippakunnan kalenterissa, ja on epätietoista, mistä se on jumalainluetteloon tullut.

 

Agricolalla tavattava epäjumalain ryhmitys hämäläisiin ja karjalaisiin ei tarkoittane kovinkaan paljoa, koska ”karjalaisilla” Agricolan aikana tietenkin ymmärrettiin Ruotsin valtakuntaan kuuluvia, keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon alaisia asukkaita. Rajantakaisista karjalaisista, joita tuohon aikaan yleisesti sanottun venäläisiksi (ryss), Agricola ei puhu mitään. Näiden rajantakaisten heimojen keskuudessa rehoittavasta pakanuudesta on kuitenkin olemassa tieto samalta ajalta. Novgorodin arkkipiispa Makari kertoo v. 1534, että tšuudit, izorit ja karjalaiset harjoittivat Vatjalaisen viidenneksen alueella Nevan rannoilta ja Laatokasta Pielisen ympäristöön, Kainuuseen ja Lappiin asti epäjumalain palvelusta. He palvelivat metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. He uhrasivat epäjumalille härkiä, lampaita ym. eläimiä ja käyttivät monenlaisia loitsuja ja manauksia. Heillä oli myös poppamiehiä eli arpojia (arbui), jotka antoivat lapsille nimen. Makari lähetti Ilja-nimisen munkin hävittämään heidän rukouspaikkojaan, uhrilehtojaan ja epäjumalain kuviaan, kastamaan heitä kristinuskoon ja kieltämään, etteivät tšuudilaisten naidut naiset leikkaisi hiuksiansa eivätkä kantaisi päässään tai olkapäillään huntua.

Epäjumalia monia tässä, muinoin palveltiin kaukana ja läsnä.
Näitä kumarsivat hämäläiset, sekä miehet että naiset.
Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monta villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.

Vaan karjalaisten nämä olivat, epäjumalat joita he rukoilivat.
Rongoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Vironkannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huuhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin ukon vakka, niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin, kun sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härski, jalosti Ukon pohjasta pärski.
Se siis antoi ilman ja veden tulon, Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsäläisistä soi voiton, veden emo vei kalat verkkoon.
Nyrckes oravat antoi metsästä, Hittavan toi jänikset pensaasta.

Eikö se kansa vimmattu ole joka näitä uskoo ja rukoilee.
Siihen piru ja synti veti heitä, että he kumarsivat ja uskoivat näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parkuttiin ja itkettiin.
Menninkäiset myös heidän uhrinsa saivat, koska leskiä hoivasivat ja naivat.
Palveltiin myös paljon muuta, kiviä, kantoja, tähtiä ja kuuta.
Niin myös äsken paavin opin alaa, kumarrettiin julkisesti ja salaa.
Epälukuiset luontokappaleet, Jumalan sijassa kuin pyhyydet.
Kun oli tulta, vettä ja multaa, oksia ja puita ja kuolleitten luita.
Suolat, munat, rohdot ja lihat, pitivät HERRAN palvelus-sijat.
Voiko joku ne kaikki edes lukea, joista se joukko haki itselleen tukea.
Vaan älköön nyt kumartako kukaan, kuin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mukaan.

Agricolan jumalaluettelossa on 12 hämäläisten ja 12 karjalaisten jumalaa.
Luku 12 ei ollut sattuma, koska Agricola halusi kreikkalaisen ja roomalaisen esikuvan mukaisesti samanlaisen jumalajärjestelmän myös suomalaisille.
Agricola oli niin tämän ajatuksen sitoma, että hämäläisten luetteloon hyväksyttiin jopa piru jumalaksi.
Toinen tärkeä asia Agricolalle oli runomitta eli luettelo oli siis kirjoitettu runomuotoon.
Tämän seikan pakottamana hän antoi uskomusolennoille sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät kuvanneet välttämättä jumalan olemusta mutta olivat kyllä runomittaan soveltuvia.
Kaikki luetellut olennot eivät todellisuudessa olleet varsinaisia jumalaolentoja, vaan kysymyksessä on useita erilaisia uskomusolentoja kuten haltioita ja vainajaolentoja.

Runossa mainittujen jumalolentojen selitykset:
”Tapio mainitaan ensimmäisenä. Hänethän me kaikki tunnemme metsän ja metsästäjien jumalana.
Ahti oli veden haltia ja kalaonnen tuoja.
Väinämöinen hallitsi virsirunouden.
Rahko liittyi kuun vähenemiseen. Muinaissuomalaisten uskomuksen mukaan kuun väheneminen oli epäonnen aikaa.
Avioliitotkin oli parempi solmia kasvavan kuun aikana, jolloin Rahko ei ollut vaikuttamassa.
Rahko oli kansan mielikuvissa varkaan kaltainen hiiviskelijä, joka salaa tervasi kuun mustaksi.
Rahko liitettiin myös sairauksiin ja häntä pidettiin pahantahtoisena haltiana.
Liekkiö liitettiin jonkinlaiseen vainajauskoon. Hänet samaistettiin usein vainajaolentoon, ennen kaikkea pienenä surmatun lapsen sieluun varsinkin Pohjois-Satakunnan alueella.
Uskottiin, että Liekkiö saattoi öisin seurata pimeässä metsässä tallustelevia matkalaisia.
Ilmarinen, ”taivaan kannen takoja” on meille kaikille tuttu.
Tursas oli muinaissuomalaisten sodan jumala. Joskus hänet nähtiin myös merihirviönä.
Kratti hallitsi maahan kaivettuja aarteita ja joskus hänet samaistettiin ”Aarniin”.
Muinoin uskottiin näet, että maahan kaivettujen aarteiden kohdalla saatto öiseen aikaan kajastaa aavemainen ”aarnivalkea”.
Tonttu oli kodinhaltia. Tärkeä hahmo suomalaisessa kansanperinteessä.
Kapeet olivat kummitusolentoja, jotka ajoittain ahdistelivat kuuta ja söivät sen suihinsa aiheuttaen kuunpimennyksiä.
Kalevanpojat olivat lähinnä länsisuomalaisen tradition tuntemia jättiläisiä.
Rongoteus oli rukiin haltia. Hän saattaa olla myös eräänlainen synkretistinen hahmo,
sillä ainakin kansanperinteen tutkija Martti Haavion mukaan suomalaiset samaistivat hänet kristillisella ajalla kahteen marttyyriveljekseen:
Pyhään Teofanekseen ja Pyhään Theodorokseen.
Pellonpekko on Kalevalastakin tuttu hahmo. Hänen alaansa olivat ohra ja olut.
Kevätkylvöjen edistämiseksi hänen kunniakseen järjestettiin joka vuosi juhlajuomingit.
Vironkannas oli kauran haltia. Kalevalassa hänet mainitaan Marjatan pojan kastajana.
Martti Haavion mukaan hän on kristillistä alkuperää ja hänen nimensä tulee sanoista: virak (suitsuke) ja annos (Johannes). Tällöin hänen esikuvansa olisi Johannes evankelista.
Äkräs liittyi maan hedelmällisyyteen. Harvinainen kaksoisnauris oli hänen tunnuksensa ja sellaisen löytäjää pidettiin erityisen onnekkaana henkilönä.
Köndöksen päivä oli 25. 5, joka oli yleinen kylvöpäivä. Martti Haavion mukaan Köndöksen alkuperä saattaa olla sanassa: ”köynnös”,
sillä Köndös samaistui kristillisella ajalla viiniköynnöksen alla kuolleen Pyhän Urbanuksen kanssa.
Kevätkylvöjuhlaa nimitettiin ”ukon vakaksi”, jolloin taas ryypättiin alkoholia rajusti, kuten Agricola kauhistuneena kertoo.
Ukko oli ukkosen jumala ja hänen keskeinen asemansa on ymmärrettävää maanviljelyskulttuurissa, jossa sade on elinehto.
Uskottiin, että Ukko synnytti salamoita heittelemällä taivaasta alas kiilanmuotoisia kiviesineitä, salaman kärkiä, jotka saattoivat pirstoa puita.
Tällaiset ”ukonnuolet” olivat mahtavia taikaesineitä ja niissä uskottiin piilevän parantavia voimia.
Kyseiset kiviesineet olivat todellisuudessa kivikautisia kirveitä, talttoja ja muita vastaavia ihmisten tekemiä työkaluja, joita edelleenkin voidaan löytää sieltä täältä.
Ukolta haettiin apua monessa asiassa. Karjalassa ja Inkerissä esiintyi Ukon juominkeja vielä myöhään kristillisella ajalla.
Kansa samaisti hänet herkästi kristillisen ”Isä-Jumalan” kanssa.
Rauni oli Agricolan mukaan Ukko ylijumalan puoliso. Heitä todennäköisesti rukoiltiin yhtä aikaa.
Sanottakoon, että suomensukuisilla votjakeilla on naispuolinen ukkosemo, joka saattaa liittyä Rauniin.
Kekri liittyy kekrijuhlaan, jota vietettiin 1.11. Silloin päättyi ulkolaiduntamiskausi ja karja siirrettiin sisätiloihin, jossa se sai olla aina toukokuun alkuun saakka.
Hiisi lienee todellakin alunperin ollut jonkinlainen metsänhaltia.
Veden emo oli karjalaisten vedenhaltia.
Nyrckes ja Hittavan olivat riistanantajia. Kansan parissa kulki pitkään uskomus, jonka mukaan ”Hittolainen” tuo jänikset ansalankaan.”
http://keskustelu.suomi24.fi/node/1487585

Naispuoliset jumalat esin mielikki, ilmatar jne. suomalaisten jumalat olivat melko sukupuolettomia.
Esimerkiksi Tapio, Tapiotar ja Mielikki saattoivat esiintyä saman metsänjumalan kertoniminä. Lempo on Hiiden (hiisi) toinen nimitys.
Hiisi oli paha jumala, jonka pääasiallinen toimi oli pahan miettiminen ja sen aikaan saaminen.
Hänen apuaan pyydettiin, kun tahdottiin ankarasti kostaa jollekin vihamiehelle (saattaa hänet sokeaksi, kuuroksi jne.)
Hiittä pyydettiin myös rankaisemaan varkaita. Kaikkia Hiidessä (hii’essä) taottuja aseita pidettiin erinomaisena pahan tekoon,
esimerkiksi oikein terävän ja leikkaavan miekan sanottiin olevan Hiidessä hiottu.
Hiideltä pyydettiin joskus apua hyväänkin: rukoiltiin hänen hevostaan tai hiihtoneuvoja kipujen karkottamiseen.
Hiiden väkeen kuului hänen emäntänsä, poikansa ja tyttärensä ja muita olentoja, joita yhteisesti nimitettiin Hiiden Väeksi tai Vuoren Väeksi.
Heidän asunon -Hiitolan- sanottiin sijaitsevan kaukaisella kankaalla, jylhimmässä vuoren kolossa, synkimmässä hirsikorvessa
(nykyäänkin isoja kiviröykkiöitä sanotaan ”Hiiden linnoiksi” tai ”Hiiden kiukaiksi”).
Hiisi, joka taipuu mm. hiiden, hiittä, on mitä ilmeisemmin samaa alkuperää kuin gootin haiti [heeti], saksan Heide, englannin heathen.
Kaikki ne tarkoittavat pakanaa. Sanan varsinainen alkuperä on ollut jonkinlaista luonnon aluetta merkitsevä sana.
Eestissä hiisi tarkoittaa pyhää lehtoa, englanninkielessä heath on nummi.
Eestissä ”hiis” tarkoittaa jättiläistä: ”hiiukalmar” = jättiläiskalmari (Architeuthis gigas). Hiiumaa = jättiläisten maa. Saaren vanha suomenkielinen nimi on ollut Päivänsalo.
Hiisi on alunperin Lappalainen jumala ja myöhemmin tullut pahan hengen nimeksi.

”Ukko
Karjalaisten jumalista kenties Ukko on kaikkein eniten kiinnostanut kansanuskon tutkijoita. Pakanuuden aikana ukkonen oli sääilmiönä vaikuttava kokemus siksi ukkosesta tuli Ukko. Kansankielessä puhutaan, että Ukko jyrää; tarinan mukaan ukkonen syntyy, kun Ukko ajaa kivistä tietä vaunuillaan kipinät sinkoillen. Sellainen käsitys, että ukkosilmiön aiheuttaa jokin elävä olento, on ikivanha. Sekä Aasian pohjoisten kansojen että Pohjois-Amerikan intiaanien uskomuksissa ukkonen esiintyy jättiläislintuna, joka lentäessään saa aikaan valtavan jylinän. Suomalaisessa kansanuskossa Ukko-nimitys laajeni tarkoittamaan myös muuta kuin ukkosenjumalaa. Ukkoa on puhuteltu milloin karhua lepyteltäessä, milloin metsänhaltiaa puhuteltaessa jne.

Ukkoon turvauduttiin sairauden iskiessä ja esimerkiksi parantamaan vuotavan haavan seuraavan rukouksen avulla:
Oi Ukko ylinen Herra, tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi veren tielle telkimeksi!

Lisäksi on lukuisia esimerkkejä siitä, että erämiehet, karjanhoitajat ja häämatkalle menijät ovat turvautuneet Ukon suojelukseen. Ukko kohosikin kansamme keskuudessa vähitellen ylijumalan asemaan. Vaikka kristinusko valtasi Suomen, ei Ukko-jumalan palvonta kuitenkaan loppunut. Agricolan jumalaluettelosta käy ilmi, että Ukko ylijumalan puoliso on nimeltään Rauni. Valitettavasti Agricola käyttää varsin niukkaa sanontaa esitteäessään tietonsa Ukon ja Raunin välisestä suhteesta. Melko hämärät ilmaisut kuten härsky ja pärsky ovat aiheuttaneet tutkijoille tulkintavaikeuksia. Mutta ilmeisesti Ukko ja Rauni torailevat keskenään.

Ilmarinen
Agricolan jumalaluettelossa on muitakin kansanperinteestä tuttuja hahmoja kuten esimerkiksi Ilmarinen, joka on kertovan kansanrunouden suuri seppähahmo. Ilmarinen esiintyy lukuisissa myyttisissä yhteyksissä taivaan takojana ja ennen kaikkea Sammon takojana. Vaikka Ilmarinen takoikin taivaan, ei hän silti ollut jumala siinä mielessä, että hän olisi taivaassa asuva ja sieltä toimiva jumaluus. Ilmarinen osoittautuu kulttuuriheerokseksi, joka luo tai keksii monet kulttuurin yksityiskohdat. Kulttuuriheeros tekee suuret tekonsa vasta sen jälkeen, kun maailma on jo luotu. Nämä teot tehtyään kulttuuriheeros poistui tähtiin, puihin tai kasveihin. Vain aitiologiset eli tapahtumien alkuperästä kertovat myytit säilyttivät muiston kulttuuriheeroksesta.

Rahko
Osa luettelon muista hahmoista on monille tuttuja mutta mukana on monta varsin tuntematonta olentoa. Esimerkiksi hämäläinen Rahko liittyy kuun vähenemiseen. Aurinkoon verraten on kuu ollut kansamme keskuudessa paljon suuremmassa määrin uskomusten kohteena. Kuun säännölliset muodon vaihtelut, sen syntyminen, kasvaminen, väheneminen ja häviäminen sekä myös kuusssa nähdyt kuviot ovat salaperäisyydellään kiinnostaneet ihmisten mieliä. Kuun eri vaiheiden on lisäksi uskottu ulottavan vaikutuksensa myös maanpäälliseen elämään. Kuun kasvun aikaa on pidetty onnekkaampana kuin sen vähenemisen aikaa. Kuun kasvun on uskottu vaikuttavan edullisesti etenkin kaikkeen, mikä silloin syntyy. Esimerkiksi avioliiton solmiminen uuden kuun aikana on ollut suotavaa, jotta liitto onnistuisi. Tällöin vaimot pysyvät somina mutta mikäli kosinta olisi tapahtunut loppukkuulla, kävisivät he pian vanhoiksi ja kurttuisiksi.

Rahko on elänyt kansan muistissa hyvin pitkään. Pohjois-Suomesta kerätyissä tarinoissa Rahko esiintyy tavallisesti varkaana, jonka salaisia tekemisiä kuun valo häiritsi ja joka sen vuoksi lähtee kuuta tervaamaan. Rahko oli rosvo, josta kerrotaan, että hän öisin otti tervaämpärin ja vastan ja lähti sitten tikapuita pitkin kiipeämään kohti kuuta tervatakseen sen. Rahkolla on tosin muitakin merkityksiä: se esimerkiksi esiintyy taudin nimenä ja pahana kodinhaltiana.

Capeet
Toinen kuuhun liittyvä olento Agricolan luettelossa on Capeet. Se liittyy vanhan kansan uskomukseen kuun pimennyksestä. Capeet oli kummitusolento, joka ahdisteli kuuta ja söi sen.

Pellonpecko
Suomalaisilla ei ole ollut viininjumalaa mutta oluella on kyllä ollut oma jumalansa eli Pellonpecko. Sen uskottiin olevan kansalle olutta tuottava jumala. Pellonpecko edisti kevätkylvöä sekä antoi hyvää vierrettä, jota nimitettiin pellon maidoksi. Karjalassa tätä Pekon päivää vietettiin 22. helmikuuta, jolloin pidettiin juomingit pellon kasvun turvaamiseksi.

Egres
Egres on kasvillisuuden haltia, jolla näyttää olleen melko monipuolinen toimi. Tämä Egres tai Äkräs, kuten nimi taidettiin lausua, oli tekemisissä maan hedelmällisyyden kanssa. Monin paikoin Äkräällä on ymmärretty myös kaksoisnaurista. Uskottiin, että kaksoisnauriin löytäjälle se merkitsi ennettä; esimerkiksi kaksosten saamista.

Rongoteus
Rongoteus oli rukiin haltia. Agricolan luettelossa sanotaan vain lyhyesti, että Rongoteus ruista antoi ja siksi on vaikea arvioida, millaiseksi tätä haltiaa on kuviteltu tai mistä se on saanut nimensä. Tutkija Martti Haavio yhdistää useimmat Karjalan jumaliksi nimitetyt uskomusolennot pyhimyksiin.

Rongoteus oli Haavion mukaan Pyhä Theofanes ja Pyhä Theodoros, marttyyriveljekset. Tiedetään ainakin, että Rongoteus on esiintynyt maassamme sukunimenä ainakin jo 1500-luvulla.

Wirankannos
Wirankannos näyttää olevan kauran haltia. Suomalaisessa muinaisrunoudessa ei kuitenkaan tunneta sen nimistä kauran haltiaa mutta kertovissa runoissa nimi esiintyy kuitenkin muussa yhteydessä: Väinämöisen tuomiossa tämän niminen henkilö on lapsenkastaja ja Iso härkä -runossa hän esiintyy jopa jumalana Ukon rinnalla. Runoissa nimi on muodossa Virokannas, mutta tutkijoiden mukaan se tarkoittaa samaa olentoa kuin Agricolan luettelossa.

Köndös
Haavion mukaan karjalaisten jumalallinen olento Köndös tarkoittaa Pyhää Urbanusta. Pyhän Urbanuksen päivä 25.5. oli merkkipäivä, jolloin tehtiin huomioita viljan kasvusta mutta se oli myös kylvöpäivä. Köndös-nimi selittyy Haavion mukaan Pyhän Urbanuksen viiniköynnös-attribuutista (Köndös=köynnös). Urbanus oli saanut kärsiä marttyyrikuoleman viiniköynnöksen alla ja näin hän sai attribuutikseen viiniköynnöksen.

Kekri
Agricolan mainitsema Kekri ei ole jumala- eikä haltiaolento vaan ajankohta. Kekri on 1. marraskuuta ja se päättää laiduntamiskauden. Tuolloin karjan kunniaksi juhlittiin navetassa syömällä Kekrinä keitos, jotta karjan onni säilyisi. Kekri siis sijoittuu juuri siihen ajankohtaan, jolloin karja on siirretty sisäruokintaan ja maanviljelysvuosi on päättynyt. Puoli vuotta myöhemmin 1. toukokuuta sisäruokinta päättyy ja karja lasketaan laitumelle. Tätä vuorottelua kutsutaan kekrijärjestelmäksi.

Tonttu
Vanhin tieto suomalaisesta kodinhaltiasta tontusta on juuri Agricolan luettelossa. Tonttu tulee ruotsin kielen sanasta tomte ja sen kodinhaltian nimenä lyhennys yhdyssanasta tomtegubbe. Tonttu on tiettyyn paikkaan sidottu miespuolinen haltia ja sen sanotaan olevan pieni ukko, jolla on harmaa puku ja punainen piippolakki päässä.

Tapio ja Hiisi
Tapio ja Hiisi ovat kielessämme alkuaan merkinneet metsää, mutta yhteydestä riippuen ne ovat olleet myös metsänhaltioita. Eräissä myöhäisissä tiedonannoissa Tapio mainitaan suorastaan ihmisenkaltaiseksi olennoksi, joka saattaa saapua vierailemaan metsämiehen nuotiolle.

Nyrckes ja Hiittavanin
Sekä Nyrckes että Hiittavanin ovat riistanantajaolentoja; Nyrckes antoi oravia ja Hiittavanin jäniksiä. Haavion mukaan Nyrckes-olennon nimi johtuu Pyhän Bartholomaeuksen attribuutista nylkyveitsi ja nyljetty nahka. Bartholomaeus kärsi nimittäin legendan mukaan marttyyrikuoleman elävältä nylkemällä. Hiittavanin taas viittaa Haavion mukaan Pyhään Vitukseen, joka jo 12-vuotiaana kärsi marttyyrikuoleman vuonna 287.

Ahti
Ahdista ei juuri ole itsenäisiä tietoja mutta se on kuitenkin olentona vanhaa perua. Ahti on vedenhaltia. Tutkija Kaarle Krohnin mielestä tiedot Ahdista vedessä elävänä jumaluusolentona jää ainoastaan Agricolan tiedonannon varaan. Krohn oli taipuvainen olettamaan, että Ahti on alkuaan merkinnyt hallitsevassa asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen. Ahti nimittäin tavataan kertovissa runoissamme henkilönnimenä.

Veden Emä
Hämäläisten Ahtia vastaa Agricolan luettelossa karjalaisten Veden Emä. Siitä on melko niukkoja tietoja mutta Veden Emä esiintyy myöhemmässä kansanuskossa etenkin Etelä-Karjalassa ja inkeroisten keskuudessa.

Äinemöinen
Vanhojen runojen säilyttämä väinä-sana merkitsee virossa salmea. Meillä sanaa on runoudessa käytetty virran, salmen tai kosken kertosanana. Voidaan ehkä kysyä, onko myös Väinämöisellä alun perin ymmärretty vedenhaltiaa. Agricolan luettelossa oleva Väinämöinen oli kuitenkin virsien sepittäjä. Tutkija Uno Harvan mukaan on selvää, ettei Väinämöinen pelkkänä vetehisenä olisi kansanperinteessä mitenkään voinut saavuttaa sitä kuuluisuutta ja arvostusta, jota hän siinä edustaa.

Turisas
Agricolan luettelossa oleva hämäläisten jumalaolento Turisas on kansan parissa käsitetty vedenhirviöksi tai vedenhaltiaksi. Agricolan luonnehdinta ”antoi voiton sodasta” jää epäselväksi.

Liekkiö
Agricola kuvaa hämäläisten Liekkiötä seuraavasti: ”Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja sen kaltaiset muut.” Tässä yhteydessä kansanperinteen nimitys ja Agricolan olennolle antamat tehtävät eivät vastaa ollenkaan toisiaan. Liekkiö on nimittäin surmatun lapsen nimitys Pohjois-Satakunnan alueella. Liekkiö voidaan siis luonnehtia vainajaolennoksi. Hyvin yleisen käsityksen mukaan Liekkiö on pimeän aikana levottomasti liikehtivä kummituslintu, joka seuraa metsässä vaeltavaa matkamiestä ja joka kykenee ääntelemään eri tavoin.

Cratti
Uskomusten mukaan Cratti on olento, joka säilyttää aarteita ja hallitsee maahan kaivettuja rikkauksia. Kerrotaan, että Cratti makasi maahan kätkettyjen aarteiden ja rahakirstujen päällä. Alunperin Cratti tulee ruotsinkielisestä sanasta skratt (nauru). Skratt oli huutava kummitus, joka vartioi maahan kätkettyjä aarteita.

Calevanpojat
Hämäläisten Calevanpojat oli länsisuomalainen nimitys jättiläisille. Jättiläiset olivat aitiologisissa eli ilmiöiden ja olioiden alkuperästä kertovissa tarinoissa tavattavia olentoja, joita ei varsinaisesti nähty mutta niistä kerrottiin kansan keskuudessa.” Philip Gustafsson
http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/1filosofiapsykologia/kansanusko/jumalat
Ahti (tavallisesti ”meren Ahti” tai ”veden Ahti”), vedenhaltija, suomalaisten Neptunus, esiintyy hämäläisten kalastajien jumalolentona.
Hittavainen (oikeastaan Huittavainen, so. Pyhä Hubertus), metsästyksen suojeluspyhimys.
Ilmarinen (ilman jumala), Agricolalla erityisesti merenkulun haltia.
Kalevan poika, sankarin, ei jumalan nimi; kuviteltu jättiläisvoimaiseksi olennoksi, joka pystyy niittämään suunnattoman niityn tai kaatamaan suuren metsän.
Kapeet, kuunpimennyksen aiheuttajat, kuun syöjät.
Kekri, hedelmällisyyttä edistävä olento, jota palvottiin marraskuun alussa.
Kratti (ruots. kratt, muin. isl. shratt), aarrekätköjen haltia, jonka kuultiin nauravan yöllä.
Köndös, ”köntys”, nimen johto epäselvä.
Liekkiö, (ruots. lyktman, lyktgubbe), virvatulen henki, puiden ja kasvien suojelija.
Marras, kuoleman attribuutti.
Menninkäiset, vainajat.
Nyrkäs (Pyhä Jyrki, so. Georg), metsästyksen jumala, sama kuin metsänhaltija Nyyrikki.
Pellon Pekko (Pyhä Pietari), ohrankasvun suojelija.
Rakhoi (rahka, ”rahko”), kuunpilkkujen aiheuttaja.
Rauni (Ryömikkä, Röönikkä, lap. Raudna, isl. reynir, ruots. rönn), pihlajanhaltija, ukkosen jumalan vaimo.
Rongoteus (Runkoteivas, Runkateivas, Rukotivo Äijän poika), kenties jokin paikallispyhimys, joka esiintyy rukiin suojelijana.
Tapio, metsä-personoituma, metsänjumala.
Tonttu (ruots. tomte), kodinhaltija.
Tursas 1. Turilas (turisas, tursas, tursa), vedenhaltija, merihirviö, paha olento, noita-akka.
Ukko, ukkosen jumala, jolle uhrattiin olutta kevätkylvöjen aikaan sateen hankkimiseksi.
Veden emä, vedenhaltiatar.
Vironkannos 1. Virakannais, ”Virokannus karjalainen”, paikallispyhimys, josta tullut kauran tai kaurahalmeen kaitsija.
Ägräs (Pyhä Ägräs, Pyhä Greus, so. Pyhä Gregorius), etupäässä juurikasvien suojelija.
Äinemöinen (Väinämöinen), esiintyy vedenjumalana, inhimillinen sankari ja virsiseppä.
Agricolan jumalainluettelo pysyi Porthanin aikaan asti ainoana varsinaisena lähteenä suomalaisen mytologian alalla. Professori Uno Harva sanoo siitä: ”On todella hämmästyttävää, ettei Agricolan merkillinen luettelo, joka sai niin suurta huomiota osakseen, että sitä tulkittiin vieraille kielille ja että sen mukaan sepitettiin suomalaisten jumalista sekä runomitallisia että suorasanaisia esityksiä (Sigfrid Aronus Forsius 1600-luvun alussa, Sorolainen 1621, Wexionius 1650, Thomas Hiärne 1670-luvun keskivaiheilla, Bång 1675, Kihl 1688, Arctopolitanus 1728, Limnell 1748, Alopaeus 1761), voinut esimerkillään synnyttää mitään tämän luettelon täydentämisen tarvetta. Se on sitä valitettavampaa, kun noina aikoina epäilemättä vielä olisi ollut paljonkin nyt jo ikuisesti unhoon painunutta muinaisperinnettä tallella.”

Agricolalla tavattava epäjumalain ryhmitys hämäläisiin ja karjalaisiin ei tarkoittane kovinkaan paljoa, koska ”karjalaisilla” Agricolan aikana tietenkin ymmärrettiin Ruotsin valtakuntaan kuuluvia, keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon alaisia asukkaita. Rajantakaisista karjalaisista, joita tuohon aikaan yleisesti sanottun venäläisiksi (ryss), Agricola ei puhu mitään. Näiden rajantakaisten heimojen keskuudessa rehoittavasta pakanuudesta on kuitenkin olemassa tieto samalta ajalta. Novgorodin arkkipiispa Makari kertoo v. 1534, että tšuudit, izorit ja karjalaiset harjoittivat Vatjalaisen viidenneksen alueella Nevan rannoilta ja Laatokasta Pielisen ympäristöön, Kainuuseen ja Lappiin asti epäjumalain palvelusta. He palvelivat metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. He uhrasivat epäjumalille härkiä, lampaita ym. eläimiä ja käyttivät monenlaisia loitsuja ja manauksia. Heillä oli myös poppamiehiä eli arpojia (arbui), jotka antoivat lapsille nimen. Makari lähetti Ilja-nimisen munkin hävittämään heidän rukouspaikkojaan, uhrilehtojaan ja epäjumalain kuviaan, kastamaan heitä kristinuskoon ja kieltämään, etteivät tšuudilaisten naidut naiset leikkaisi hiuksiansa eivätkä kantaisi päässään tai olkapäillään huntua.

(Psalttarin eli Psalmien kirjan esipuhe)

Ahti (tavallisesti ”meren Ahti” tai ”veden Ahti”), vedenhaltija, suomalaisten Neptunus, esiintyy hämäläisten kalastajien jumalolentona.
Hittavainen (oikeastaan Huittavainen, so. Pyhä Hubertus, katolinen pyhimys), metsästyksen suojeluspyhimys.
Ilmarinen (ilman jumala), Agricolalla erityisesti merenkulun haltija.
Kalevan poika, sankarin, ei jumalan nimi; kuviteltu jättiläisvoimaiseksi olennoksi, joka pystyy niittämään suunnattoman niityn tai kaatamaan suuren metsän.
Kapeet, kuunpimennyksen aiheuttajat, kuun syöjät.
Kekri, hedelmällisyyttä edistävä olento, jota palvottiin marraskuun alussa.
Kratti (ruots. kratt, muin. isl. shratt), aarrekätköjen haltija, jonka kuultiin nauravan yöllä.
Köndös, ”köntys”, nimen johto epäselvä.
Liekkiö, (ruots. lyktman, lyktgubbe), virvatulen henki, puiden ja kasvien suojelija.
Marras, kuoleman attribuutti.
Menninkäiset, vainajat.
Nyrkäs (Pyhä Jyrki, so. Georg, katolinen pyhimys), metsästyksen jumala, sama kuin metsänhaltija Nyyrikki.
Pellon Pekko (Pyhä Pietari, apostoli), ohrankasvun suojelija.
Rakhoi (rahka, ”rahko”), kuunpilkkujen aiheuttaja.
Rauni (Ryömikkä, Röönikkä, lap. Raudna, isl. reynir, ruots. rönn), pihlajanhaltija, ukkosen jumalan vaimo. Rongoteus (Runkoteivas, Runkateivas, Rukotivo Äijän poika), kenties jokin paikallispyhimys, joka esiintyy rukiin suojelijana.
Tapio, metsä-personoituma, metsänjumala.
Tonttu (ruots. tomte), kodinhaltija.
Tursas 1. Turilas (turisas, tursas, tursa), vedenhaltija, merihirviö, paha olento, noita-akka.
Ukko, ukkosen jumala, jolle uhrattiin olutta kevätkylvöjen aikaan sateen hankkimiseksi.
Veden emä, vedenhaltiatar.
Vironkannos 1. Virakannais, ”Virokannus karjalainen”, paikallispyhimys, josta tullut kauran tai kaurahalmeen kaitsija.
Ägräs (Pyhä Ägräs, Pyhä Greus, so. Pyhä Gregorius, katolinen pyhimys), etupäässä juurikasvien suojelija.
Äinemöinen (Väinämöinen), esiintyy vedenjumalana, inhimillinen sankari ja virsiseppä.

Lähde

Leave a Reply