Mikä kansa?
Otteita Kati Mikkolan artikkelista Maamme kirja Kalevalan tulkitsijana.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.
Koululaitos on ollut yksi tärkeimmistä välineistä, joilla Suomen kansaa on valistettu omasta kansallisesta luonteestaan ja menneisyydestään. Suomessa kansakoululaitos kehittyi muuhun Eurooppaan verrattuna suhteellisen myöhään. Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslain myötä lapset saatiin kattavasti kansakoulujen pulpetteihin eri puolilla maata ja kaikissa sosiaaliryhmissä. Kansallisromanttisen isänmaallisen kirjallisuuden lukeminen oli tärkeä osa kansakouluopetusta jo ennen tätä: vuosina 1866 ja 1898 annettujen asetusten myötä kansakouluverkosto alkoi levitä, vaikka opetukseen osallistuminen olikin vielä vapaaehtoista.
Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Zacharias Topelius (1818-1898).
Zacharias Topelius (1818–1898) laati Maamme kirjan (1875) nimenomaan äidinkielen, maantiedon ja historian opetuksen tarpeisiin ”alimmaisille oppilaitoksille Suomessa”. Maamme kirja hyväksyttiin kansakoulujen Suomen historian oppikirjaksi virallisesti vuoden 1881 opetussuunnitelmassa. Teos toimi yhteiskunnan ruohonjuuritasolla merkittävänä kansallisuusajattelun popularisoijana ja vaikutti näin suomalaisen identiteetin muotoutumiseen.
Maamme kirjan ideologinen tausta on suomalaisessa kansakunnan rakentamisen projektissa ja erityisesti saksalaisilta ajattelijoilta vaikutteita saaneessa kansallisuusaatteessa. Vuoden 1835 jälkeen Suomessa siirryttiin vähitellen herderiläisestä kulttuurinationalismista hegeliläiseen poliittiseen nationalismiin. Ensin mainittua edustivat erityisesti Johan Anders Sjögren, Elias Lönnrot ja Johann Ludwig Runeberg, jälkimmäistä muun muassa Johann Vilhelm Snellman. Maamme kirjan sisältämässä kansallisuusajattelussa on piirteitä näistä molemmista. Suomalainen kansakunta ja isänmaallisuus koostuvat Maamme kirjassa Suomelle erityisistä maisemasta, kansanluonteesta, kielestä, kansanrunoudesta, historiasta sekä kansankunnan tulevaisuudesta ja sen tekemiseen liittyvästä nykyaikaistumisen eetoksesta.
Nimenomaan Maamme kirja oli useiden vuosikymmenien ajan monille suomalaisille ensimmäinen kosketus myös Kalevalan teksteihin: siinä missä Kalevala oli maalaiskodeissa harvinainen kapine, oli Maamme kirja helposti lähestyttävä lukukirja ja löytyi usein ainakin niistä kodeista, joissa lapset oli laitettu kansakouluun. Maamme kirjassa Topelius käsittelee Kalevalaa aitona kansanrunoutena. Lönnrotin osuudeksi esitetään yksittäisten aitojen kansanrunojen yhdistäminen kokonaisuudeksi, mutta Lönnrotin aktiivista osuutta eri runotoisintojen säkeiden valikoimisessa ja runoaineisten yhdistämisessä Topelius ei mainitse. Kalevalan esitetään olevan muinaisen eepoksen rekonstruktio, ”suuri ja kokonainen kansan runoelma”. Vaikka Lönnrot itse ei koskaan väittänyt Kalevalan olevan muotonsa osalta rekonstruktio Suomen kansan muinaisesta eepoksesta, omaksuttiin tämä näkemys 1800-luvulla laajalti.
Aitouden lisäksi Maamme kirjassa korostetaan Kalevalan runoaineksen ainutlaatuisuutta koko maailmassa sekä sen herättämää suurta huomiota ja ihastusta. ”Kaikkialla on arveltu että Kalevala on merkillisimpiä kansan runo-teoksia, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen kansaa onnelliseksi että sillä sellainen on.” Kalevalaa tulkitaankin Maamme kirjassa nimenomaan osoituksena Suomen kansan erityisestä lahjakkuudesta, joskin myös Kalevalan kokoaja saa runsaasti huomiota. Topelius näkee Lönnrotin mitä suurimmissa määrin Suomen kansan itsetietoisuuden herättäjänä ja vahvistajana, eräänlaisena suomalaisuuden profeettana: Lönnrotin kautta Suomen kansa on oppinut tuntemaan hämärän muinaisaikansa ja saanut miehuutta pysyä omana itsenäisenä kansana muiden maailman kansojen rinnalla. Kansan sivistämisen kannalta Lönnrot olikin ideaalinen esikuva, joka osoitti, että kansan syvistä riveistä oli sinnikkäällä opiskelulla ja työnteolla mahdollista nousta sivistyneistön eturiviin.
Maamme kirjassa kansanrunous mielletään kansan sielun ilmaukseksi. Ajatus kansasta kollektiivisena yksikkönä merkitsee sitä, ettei yksilöillä ole siinä merkitystä muuten kuin yhteisten tuntojen kaikupohjana ja tulkkeina. Herderiläisittäin kansanrunoilijat nähdään kansallisuuden parhaina tulkkeina heidän välittäessään historiallisten aikakausien perinnön ytimen, he ovat ”kansakunnan arkisto” ja ”kansallisuuksien elävä ääni”. Romanttisen eeposteorian mukaan myös kansaneepokset olivat kollektiivisen kansanhengen tuotteita, eivät yksilön luomuksia.
Kuka kuuluu kalevalaiseen kansaan?
Otteita Kati Mikkolan artikkelista Maamme kirja Kalevalan tulkitsijana.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.
Ketkä oikeastaan muodostavat kansan, jonka muinaisista ajoista Kalevalan esitetään kertovan? Ketkä kuuluvat kalevalaiseen kansaan? Ja miksi juuri he? Maamme kirjassa rakennetaan kansallista identiteettiä määrittelemällä suomalaisuuden erityispiirteitä ja suomalaisille ominaista kansanluonnetta. Rajaa vedetään ennen kaikkea naapurikansoihin ruotsalaisiin, venäläisiin ja virolaisiin sekä maassa asuviin vähemmistöihin, erityisesti lappalaisiin (saamelaisiin), ortodokseihin, juutalaisiin ja mustalaisiin (romaneihin).
Suomen kansa rajataan Maamme kirjassa silloisten Suomen suuriruhtinaskunnan rajojen mukaisesti, eikä esimerkiksi karjalaisia koskevassa lukukappaleessa mainita Venäjän puolella asuvia karjalaisia. Tämä on huomattavaa siksi, että Topelius on tunnettu näkemyksestään, jonka mukaan Suomen itärajan tulisi kulkea Laatokalta Vienanmereen ulottuvaa ”luonnollista rajaa” pitkin. Kansakoulun oppikirjaan tällaisen näkemyksen esittäminen ei sellaisenaan sopinut, mutta Venäjän puoleisen Karjalan kytkeytyminen suomalaisuuteen tulee kuitenkin esiin Topeliuksen kuvauksessa Kalevalan runojen keruusta. Maamme kirjassa Lönnrotin kerrotaan keränneen näitä suomalaisista sankareista kertovia suomalaisia kansanrunoja sekä Suomen että Venäjän Karjalasta. Kalevalalla ja kalevalaisilla muinaisuuskuvilla oli Topeliuksen historiapolitiikassa olennainen merkitys koko Suomen kannalta, sillä ne tulkittiin kansallisen historian osoitukseksi ja valjastettiin tukemaan kansakunnan modernisaatiota – luomaan jatkumoa taakse jääneestä muinaisuudesta kehittyneempään nykyisyyteen ja moderniin tulevaisuuteen. Venäjän karjalaisilla ja muilla Suomen kielisukulaisilla oli suomalaista kansallista identiteettiä pönkittävä vaikutus myös toisessa mielessä: Topelius sijoitti ajatuksen ”poliittisesta lapsuudesta” nimenomaan Karjalaan, johon verrattuna Suomen kehittyneisyys ja valtionmuodostuskyky näyttäytyivät selvästi parempana. Kuten Maamme kirjassa Suomen kansan tehtävästä todetaan: ”Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille heimokansoille”.
Maassa asuvista vähemmistöistä saamelaiset saavat kirjassa laajimman esittelyn. Näkemyksessään, joka ei poikennut juurikaan tuon ajan muiden oppineiden näkemyksistä, Topelius ei katsonut saamelaisten kuuluvan Suomen kansaan sen enempää poliittisesti, sosiaalisesti kuin väestöllisestikään. Maamme kirjassa saamelaiset esitellään ennen kaikkea sukulaiskansana. Poikkeuksena on kuitenkin Pähkinäsaaren rauhan jälkeistä aikaa kuvaava luku, jossa kerrotaan viiden aiemmin keskenään vihamielisen kansan alkaneen vähitellen ”sulaa yhdeksi kansaksi”. Nämä kansat olivat karjalaiset, hämäläiset, kainuulaiset, ruotsalaiset ja lappalaiset, joista ” [..] kasvoi vähitellen nykyinen Suomen kansa, joka ennen oli ollut olemassa ainoastaan pirstaleina.” Muiden liittyessä elämään ”rakkaudessa ja sovinnossa” keskenään kerrotaan lappalaisten kuitenkin jääneen ”enemmän erilleen kaukaisen asuinpaikkansa tähden.”
Maamme kirjassa ainoastaan maassa asuvat juutalaiset ja mustalaiset rajataan selväpiirteisesti ja jyrkästi muusta kansasta erilleen. Uskonnollisesti motivoitua tulkintaa edustaen Topelius kertoo juutalaisten olevan tuo merkillinen kansa, ”[..] joka muinoin oli Jumalan kansana, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä”. Mustalaisilla taas kerrotaan olevan hevosten vaihtajina ja varkaina huono maine. Yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin sitoutumisen puutteen vuoksi nämä ryhmät rajataan Suomen kansan ja modernin suomalaisuuden sivistysprojektin ulkopuolelle. Koulunkäynnin osalta erityisesti monet romani- ja saamelaislapset jäivät myös vuoden 1921 jälkeen oppivelvollisuuskoulun ulkopuolelle. Näistä ryhmistä pääasiassa vain perheestään ja kulttuuristaan erotetut, kasvatus- ja sisäoppilaitoksissa suomalaistettavat lapset kävivät säännöllisesti koulua. Juutalaisten oma kansakoulu aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1893. Tätä ennen juutalaislapsilla oli mahdollisuus saada alkeisopetusta ylempään koulutukseen lähinnä lähetystyöstä innostuneiden käännytyshenkisten kristittyjen perustamissa kouluissa Turussa ja Helsingissä.
Topeliuksen suhtautumisessa juutalaisiin ja romaneihin sekoittuu ylenkatse ja myötätunto. Köyhinä maanpakolaisina ”tulee meidän sääliä heitä”, mutta he toimivat samalla varoittavana esimerkkinä: ”[..] sillä Juutalaisista ja Mustalaisista opimme me tuntemaan, kuinka suuri onnettomuus on olla isänmaata vailla. Silloin on ihminen niinkuin aavalla merellä: hän ei näe rantaa, ei löydä satamata. Hän elää ja kuolee vieraana maan päällä”. Maamme kirjan edustamassa kansallisuuspolitiikassa keskeinen kansakuntaan kuulumisen kriteeri on tietoisuus siihen kuulumisesta ja tästä seuraava halu tehdä työtä lainkuuliaisesti isänmaan hyväksi. Kansan tulisi olla kuin ”yksi mies, sydän kiinnitettynä isänmaahan”. Juuri tällainen kiinnittymisen puute leimaa kuvausta juutalaisista ja mustalaisista. Maamme kirjan ensipainoksen ilmestyessä vuonna 1875 Suomessa arvioidaan oleskelleen noin 700 juutalaista, joiden ”kiinnittymistä” maahan rajoitti radikaalisti myös lainsäädäntö. Vuoden 1858 asetuksen nojalla periaatteessa vain juutalaiset entiset sotilaat saivat tietyin tarkasti rajatuin ehdoin oleskella maassa, muutoin voimassa oli vuoden 1782 juutalaisohjesääntö, joka kielsi juutalaisten asumisen Suomessa. Maamme kirjassa verenperintö ei kuitenkaan ole kansakuntaan kuulumisen kannalta olennainen kriteeri. Rotuopillisten näkemysten vastaisesti Topelius painottaa kaikkien kansakuntien saaneen alkunsa useista alun perin toisilleen vieraista kansakunnista ja korostaa, että myös Suomessa harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei heidän suvustaan jonkun suonissa olisi virrannut ”eri kansakuntain verta”.
Kuvalähde: Topelius: Maamme kirja. WSOY 1954
A. Danningin kuvitusta Maamme kirjan
54. painokseen vuodelta 1954, WSOY.
Maamme kirjassa jäävät hyvin vähälle huomiolle sekä ylimmät että alimmat kansankerrokset: säätyläistö mainitaan kansanluonteen kuvauksissa vain ohimennen, ja torpparit, köyhälistö ja työläiset jäävät näissä yhteyksissä kokonaan huomiotta. Topeliuksen kansa on nimenomaan talonpoikainen, ja kirjan kansankuvaukset ovat leimallisen maskuliinisia. Myös kirjan esittelemät suomalaisuuden sankarit ovat poikkeuksetta miespuolisia.
Naisen paikkana esitetään Maamme kirjassa yksityinen kodin sfääri ja naisille soveliaina ominaisuuksina vaatimattomuus ja lempeys. Historian näyttämöilläkin naiset esitellään useimmiten ilman nimiä jonkun tyttärinä, äiteinä, vaimoina tai leskinä. Naiset ovat sivuosassa myös Kalevalan esittelyssä, jossa miessankareiden vaiheista kerrotaan varsin laveasti. Hieman näkyvämmässä roolissa esiintyvät vain äidinrakkauden ruumiillistuma Lemminkäisen äiti sekä miessankareiden pahin vastustaja Louhi. Maamme kirja tosin noudattaa tältä osin Kalevalan omaa painotusta, sillä Kalevalassakin miehet ovat päärooleissa ruumiillistaen suomalaisia perushyveitä.
Kansa ja kieli
Otteita Kati Mikkolan artikkelista Maamme kirja Kalevalan tulkitsijana.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.
Maamme kirjan ilmestymisaikoina kansaa jakaneeseen kahden kielen kamppailuun Topelius ottaa teoksessaan sovittelevan kannan: sekä suomen- että ruotsinkieliset ovat yhtä lailla osa Suomen kansaa (Finlands folk). Kirjan tekstiä leimaa tältä osin voimakas sosiaalisen homogeenisuuden ja solidaarisuuden tavoittelu. Viittaamalla kahden kansan sijasta yhteen kansaan Topelius ottaa kantaa nimenomaan kielikysymykseen – ei esimerkiksi heimoihin, joita Suomessa kerrotaan olevan useita. Kielikysymys olikin heimorajoja merkittävämpi ongelma kansan yhtenäisyyden kannalta. Kahden kielen ja yhden kansan näkemyksessään Topelius tekee pesäeron sekä fennomaanien yhden kansan ja yhden kielen kansakäsitykseen että svekomaanien kahden kansan ja kahden kielen kansakäsitykseen.
Vaikka kielen katsotaankin Maamme kirjassa heijastavan kansallisuuden ominaislaatua, se ei yksistään muodosta sitä: kansanhengen sisältöä ei voi mahduttaa vain kieleen. Suomen ja ruotsin kieltä kuvataan Maamme kirjassa hyvin eri tavoin. Nimenomaan suomen kielen kuvauksessa korostuu käsitys suomalaisuuden erityislaatuisuudesta koko maailmassa. Ylistävän arvion suomen kielestä esittää Maamme kirjan sivuilla herderiläistä kieliteoriaa edustava tanskalainen kielentutkija Rasmus Rask. Hänen mukaansa suomen kieli on ”luonnon-raittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä”. Topelius kuvaa suomen kieltä kertomalla, kuinka Euroopan muille kansoille tämä kieli on yhtä vaikeaa ymmärtää kuin lintujen liverrys. Suomen kielen katsotaan elävän aidoimmillaan nimenomaan kansanlauluissa. Suomen kansan ja kansanrunouden kiinteä suhde luontoon kuvastuu myös Lönnrotin esittämästä toteamuksesta, jonka mukaan luonto on ollut kansan paras laulunopettaja.
Nimenomaan suomen kielen erityisominaisuuksina Maamme kirjassa esitetään sen monipuolisuus sekä kyky ilmaista tunteita ja kuvata luontoa. Suomen kielen luonnonläheisyys tarkoittaa kuitenkin myös sitä, ettei se ole luonteeltaan sellainen sivistyskieli kuin monet muut Euroopan kielet. Topelius toteaakin suomen kielen olevan vielä kehityksen kehdossa, mutta uskoo kielen viattoman ihanuuden muuttuvan kansan käsissä vielä suuriksi ajatuksiksi. Kielen kehittyminen sidotaan tiiviisti kansan sivistymiseen, sillä ”suomenkieli on niinkuin läpinäkyvä verho, jonka läpi kauttaaltaan kansan henki hohtaa”.
Kansan henki hohtaa kuitenkin myös ruotsin kielen läpi. Tämä tulee esiin Topeliuksen kuvauksessa siitä, miten ruotsin kieli saa erilaisen luonteen ruotsalaisten ja suomalaisten runoilijoiden käsissä. Suomen ruotsinkieliset ovat siinä missä suomenkielisetkin osallisia suomalaisesta kansanluonteesta, jonka luonto, elinolosuhteet ja historia ovat muovanneet tietynlaiseksi. Tässä mielessä sekä suomen- että ruotsinkieliset ovat osa kalevalaista kansaa, vaikka nimenomaan suomen kieli ilmentääkin tämän kansan mieltä ja olemusta erityisen aidolla ja luonnonmukaisella tavalla. Kansan sivistymisen merkitystä kielen kehitykselle korostetaan Maamme kirjassa niin ruotsin kuin suomen kielenkin yhteydessä. Kiinnostavaa kyllä ruotsin kielen varhaisia vaiheita ei kuitenkaan kuvata sellaisena viattomana ihanuutena kuin suomen kielen tilaa.
Kalevalaisen kansan uskonto?
Otteita Kati Mikkolan artikkelista Maamme kirja Kalevalan tulkitsijana.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.
Kalevalan runot olivat monien silmissä epäkristillisiä ja näin ollen kartettavia. Esimerkiksi kansanrunousarkiston kerääjä Heikki Salo (s. 1853) Kaustiselta kuvaa kalevalaisiin sankareihin liittynyttä hämmennystä. Hän kertoo satujen halveksumisesta ja mainitsee ihmisten ihmetelleen, miksi lapset opetetaan uskomaan valheita Väinämöisestä, Ilmarisesta ynnä muista. Salon kuvailema suhtautuminen ilmentää rajankäyntiä vanhan etnisen kansanuskon ja kansanuskoksi muuttuneen kristinuskon välillä ja toisaalta odotusta siitä, että painettu sana on totta.
Kuvalähde: Kalevalaseura
Johan Blackstadius (1816-1898): Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen, 1851.
Topeliuksen Maamme kirjassa esittämä tulkinta edustaa näkemystä, jossa Väinämöinen ja muut Kalevalan hahmot nähdään inhimillisinä sankareina, ei jumalallisina olentoina. Topelius yhtyy näin muun muassa Elias Lönnrotin ja Reinhold von Beckerin edustamaan historialliseen tulkintaan, jonka mukaan kertovien runojen sankarit eivät olleet jumalia vaan ihmisiä, muinaissuomalaisia sankareita. Kalevalan hahmojen todelliseen historialliseen olemassaoloon Topelius ei kuitenkaan ota Maamme kirjassa tämän selvemmin kantaa. Kalevalan kertomuksiin viitataan kirjassa ”sankarisatuina” (hjeltesagor) – mutta tähän liittyen on syytä huomata, että Topelius itse käytti ruotsin sanaa ’saga’ synonyyminä ”muinaiselle historialle”.
Kalevalaisten sankareiden tulkitseminen inhimillisiksi helpottaa Kalevalan nivomista osaksi kristillissävytteistä isänmaallisuutta, koska vastakkain ei näin asetu kahta samaan kategoriaan luokiteltavaa uskonnollista järjestelmää. Missään tapauksessa Maamme kirja ei edusta niitä romantiikan ihanteita, joissa muinaisusko asetetaan kristinuskon tilalle. Topeliuksen uskontopoliittisessa linjassa muinaissuomalainen uskonnollisuus ei ollut suomalaisille pyhää uskonnollisessa mielessä; pyhää se sen sijaan oli osana kalevalaista kuvaa Suomen menneisyydestä. Vaikka suomalainen kansallisuusajattelu ammensikin voimaansa myös kristinuskoa edeltävästä uskonnollisuudesta, tämä tapahtui kristinuskon varoitukset tarkasti huomioiden, eikä siis esikristillistä uskontoa sinänsä kelpuutettu suomalaisuuden omakuvaan. Toisaalta sitä ei nähty myöskään uhkana, koska sen käsityksiä ei pidetty vakavasti otettavina eikä sitä mielletty luterilaiseen kristinuskoon rinnastettavissa olevana uskontona.
Kansanuskosta käytetään Maamme kirjassa nimitystä muinaisusko. Nimitys luo toiseutta suhteessa nykyisyyteen mutta rakentaa samalla muinaista historiaa, jonka varaan rakennetaan kansallista identiteettiä ja nykyisyyttä. Suhtautuminen muinaisuskoon on kirjassa kaksijakoista: yhtäältä torjuvaa, toisaalta ymmärtävää. Torjuvan asenteen taustalla voidaan nähdä historiallisia juonteita puhdasoppisuuden ajalta periytyvästä jyrkän kielteisestä suhtautumisesta kansanuskoon ja toisaalta valistuksen ajan taikauskon tuomitsevista näkemyksistä. Romantiikan ajan filosofisista näkemyksistä kumpuava ymmärtävä ja myötätuntoinen suhtautuminen kansanuskoon on kuitenkin Maamme kirjassa hallitsevampi asenne: suomalaiset ovat aina olleet ikään kuin oikeilla jäljillä, vaikka totuus onkin kirkastunut vasta kristinuskon rantauduttua.
Suomalaisten ”loihtutaitoon” viitataan tekstissä tosiasiana, joka on ollut yleisesti tunnettu myös muiden kansojen keskuudessa. Topelius kertoo, että ”nykyään” loihtusanoja eli lukuja käytetään etenkin parantamiseen, ja selittää loihtimisen kulun syntysanoineen, manaussanoineen, lääkityssanoineen ja pakkosanoineen. Sellaistenkin, jotka eivät tahdo olla tietäjiä, kerrotaan käyttävän kaikenlaisia noitakeinoja suojellakseen itseään tai karjaansa pahojen henkien vaikutukselta. Monien mainitaan uskovan myös kotihaltijoiden ja metsänhaltijoiden olemassaoloon. Maamme kirjan mukaan tämä on kuitenkin esi-isiltä perittyä taikauskoa, joka on häviämässä.
Suomen historiaa rakentaessaan Topelius tulkitsee menneisyyden tapahtumat uudesta perspektiivistä: ne liitetään osaksi Suomen historiaa, vaikka niitä ei tapahtumahetkellä sellaisiksi koettukaan. Muinaisista kalevalaisista sankareista lähtien suurmiehiksi nostetuille sankareille leimallisena piirteenä esitetään rakkaus isänmaata ja kansaa kohtaan. Tämä piirre yhdistää Maamme kirjassa niin Väinämöistä, keskiajan katolisia piispoja kuin Lönnrotiakin – suomalaisten muinaisen historian kivijalkaa ja sen löytäjää ja esiinkaivajaa. Kalevala nähdään nimenomaisesti isänmaallisena teoksena, joka kuvaa suomalaisten erityislaatua.
Kansallisuusaatteen perspektiivistä Kalevala edustaa suomalaisuuden jatkumossa eräänlaista vanhaa testamenttia ja Raamattu uutta testamenttia. Maamme kirja on selitysteos, jossa näiden kirjojen sanoma ja merkitys tulkitaan kansakoulun penkeillä pakertavalle valitulle kansalle. Kalevalainen maailma muodostaa Maamme kirjassa Suomen kansan historiallisen juurakon, josta kansa on kehkeytynyt kristillisen ravinnon ja jumalallisen valon voimalla nupuillaan olevaksi kasviksi, joka kansan sivistymisen myötä tulee pian puhkeamaan täyteen kukkaansa.