Elementaalit ja luonnonhenget: henkioppaat ja -suojelijat sekä apu- ja eläinhenget.
Henkioppaat ja -suojelijat sekä apu- ja eläinhenget.
Henkioppaat ja voimaeläimet yhdistetään yleensä luonnonuskontoihin tai new ageen tai löyhästi kristinuskoon, mutta niitä voi myös tarkastella elementti hengen ilmentyminä. Henkioppaina voidaan pitää mm. enkeleitä (vrt. suojelusenkelit)/ demoneita, vainajien henkiä (sukulaiset /läheiset /”gurut” /valaistuneet henkilöt /jne.), luonnonhenkiä ja muita eri uskontojen/ voiman ilmentymien entiteettejä.
Näiden henkisten opastajien kanssa kommunikointi tapahtuu usein telepaattisesti tai ”kuulemalla” niiden puheen (eng. clairaudience), käyttämällä symboleita tai näkemällä ne meditaation, unen, transsin, yms. avulla (eng. clairvoyance) ja aistimalla niiden läsnäolon/persoonan ja tunteet (eng. clairsentience). Tämä viimeisin kommunikaation muotoon yleensä ensimmäinen tapa havaita hengen läsnäolo mutta mitä enemmän näitä harjoittelee, sitä helpommaksi kommunikaatio tulee. Ihmisen elämässä mukana liikkuvista hengistä on monia nimityksiä ja niiden ”käyttötarkoituksiakin” on useita, joten koetan tässä selvittää yleisempien termien taustaa niin eläinhenkien kuin muidenkin osalta.
Henkiopas
Termi henkiopas yleensä tarkoittaa yhtä tai useampaa entiteettiä, jonka/joiden tarkoituksena on opastaa, opettaa, parantaa ja auttaa sinua fyysisessä matkassa henkiseen heräämiseen. Henkioppaiden määrä on suhteellinen henkilön kokemukseen. Jokainen henkiopas tulee luoksesi tiettyä tarkoitusta varten, oli se sitten luovuuden kehittäminen, parantamisen oppiminen, henkinen kehitys, jne. Henkiopas voi myös pelastaa sinut onnettomuudelta, kertomalla siitä ennakolta tai varoittamalla sinua muuten.
Tarkastellen teosofisesta näkökulmasta henkiopasta, henkioppaat ovat henkilöitä, jotka ovat eläneet monta elämää ja he ovat maksaneet pois karmavelkansa eikä heidän tarvitse enää reinarkaatioitua. Jokainen heistä opastaa tiettyä henkilöä mutta ei pelkästään maapallolla vaan myös monissa muissa universumeissa. Monet hengelliset ihmiset uskovat, että henkioppaat ovat valittu tehtäväänsä ”toisella puolella” omasta ja jumaluuden toimesta ennen kuin synnymme uudelleen maailmaan. Henkioppaat opastavat meitä seuraamaan elämämme tarkoitusta, koska me itse niin haluamme. Jotkut ihmiset väittävät, että on mahdollista tavata henkioppaansa unessa tai astraalitasolla ja silloin heidän neuvot ovat usein sanallisia.
Gnostisen näkemyksen mukaan ”toisella puolella” sinä ja henkioppaasi suunnittelette elämäsi ennen syntymääsi. Sinä elät elämää ja henkioppaasi auttaa sinua tässä tehtävässä. Tämän näkemyksen mukaan jokaisella ihmisellä on oma henkiopas, koska jokainen on suunnitellut oman elämänsä ennen syntymistään. Tämän takia henkiopas ei voi olla tässä elämässä kuollut sukulainen/läheinen taikka eläimenhenki. Sanotaan myös, että henkioppaan on joutunut elää vähintään kerran maapallolla ennen tuloaan henkioppaaksi, jotta he pystyvät ymmärtämään ihmiselon vaikeutta.
Joidenkin mukaan henkiopas on henkilön kaksoisliekki (eng. twin flame), jota voisi verrata oman sielun kaksoseksi, jota ilman henkilö ei tunne olevansa kokonainen. (tästä kiinnostuneet voivat googlata lisää ko. sanalla) Tämä kaksoissielu pysyy henkilön henkioppaana kunnes henkilö liittyy kuolemansa kautta kaksoiliekkinsä seuraan.
Monet hyvin tunnetut hengelliset ihmiset ovat kuvailleet heidän henkioppaitaan. Helena Blavatsky kertoi saaneensa neuvoja tiibetiläiseltä opashengeltä Mahatmasilta, joka näytti/vaikutti intialaiselta ja oli pukeutunut sikäläisesti. Amerikkalaiset hengelliset ihmiset taas usein kuvailevat opashenkiensä näyttävän intiaaneilta. Toisaalta suurin osa jenkkilän hengellisistä henkilöistä on keskiluokkaisia anglo-naisia, jotka eivät ole koskaan tavanneetkaan minkään kansakunnan intiaania, joten olisi rehellisempää sanoa, että heidän henkioppaansa ovat ottaneet sellaisen muodon, jollaisiksi nämä henkilöt kuvittelevat intiaanien olevan. Jotkut kuvailevat henkioppaidensa olevan muinaisia kiinalaisia ja irlantilaisetkin henkioppaat tuntuvat olevan melko tavallisia.
Luonnonuskonnoissa henkiopas on yleensä eläinhenki ja tällainen eläinhenki ei ole toteemieläin, suojelushenki eikä voimaeläin. Henkiopas eroaa mainituista eläinhengistä siinä, että se puhuttelee suoraan henkilöä itseään, eikä vaikuta alitajuisen kanavan kautta tämän olemukseen ja sitä kautta suoraan muihin ihmisiin. Tämän luokan eläinhengen valitseminen tai löytäminen yksilön omassa vallassa.
Henkiopas saattaa olla sama eläin kuin jokin aiemmin mainituista, mutta mikäli henkilö elää kulttuurissa, joka ei tunne eläinhenkiä, ei hänellä todennäköisesti voi olla kovinkaan ”todellista” tietoa toteemieläimestään, suojelushengestään eikä voimaeläimestään. Ihmisellä voi olla samanaikaisesti parikin henkiopasta, mutta harvemmin sen enempää.
Tunnetun uusshamaani ja tutkija Michael Harnerin mukaan tällaisen eläinhengen vaihtuvuus on suhteellisen nopea, yksi henkiopas pysyy ihmisellä korkeintaan joitain vuosia. Sitten se on tehtävänsä tehnyt ja ihminen on oppinut siltä mitä sillä hetkellä opittavissa on. Harnerin mukaan kaikki eläinhenget poistuvat samanaikaisesti jonkin henkisen shokin vaikutuksesta, henkilön on heti tehtävä matka aliseen ja haettava sieltä uusi tilalle. Ihminen voi oppia vastaanottamaan henkioppaansa viestejä ja lukemaan sen antamia ennusmerkkejä, jolloin itselöydetystä henkioppaasta saattaa tulla yhtä merkittävä auttaja kuin suojelushengestä.
Suojelushenki
Suojelushenki tai suojelushaltija on yleensä ihmistä tai paikkaa suojeleva ja onnea tuova henkiolento. Suomalaiset tunsivat suojelushengen luontona tai hiitenä, egyptissä se oli Ka, antiikin kreikkalaisille se oli daimon eli demoni, roomalaisille se oli genius eli henki ja kristinuskossa enkeli eli suojelusenkeli. Suojelushenkiin uskottiin monissa muissakin kulttuureissa. Niin suomalainen luonto kuin kreikkalainen daimonkin voivat toisinaan myös esiintyä ihmisen kaksoisolentoina. Yleensä uskotaan, että suojelushenki seuraa ihmistä halki elämän suojellen häntä. Esimerkiksi ”kuudes aisti” vaaran hetkellä voidaankin nähdä viestinä suojelushengeltä. Suojelushenki saattaa myös ilmestyä tai antaa ennemerkkejä elämän suunnan kannalta ratkaisevina hetkinä. Esimerkiksi joissain intiaanikulttuureissa suojelushenki voi olla ihmishahmoinen, mikä luonnollisesti johtaa ajatukset suojelusenkeleihin. Suojelushenki liittyy myös hyvin kiinteästi ihmisen olemukseen. Jotkut saattavat kuitenkin puhua mieluummin yliaistillisista kyvyistä tahi yliminän tai kosmisen, juuri tähän kehoon syntyneen jälleensyntyvän sieluentiteetin ohjauksesta kuin erillisestä suojelushengestä.
Egyptissä niilinlaakson asukkaat uskoivat, että jokaiselle armoitetulle yksilölle oli syntymän hetkellä tai pian sen jälkeen annettu suojeleva henki, jolle he antoivat nimen Ka. He opettivat, että tämä suojelushenki pysyi kuolevaiskohteensa luona koko tämän elämän ajan ja siirtyi tulevaan olotilaan hänen edellään. Erään Luksorissa olevan temppelin seinällä, kohdassa, jossa on kuvattuna Amenhotep III:n syntymä, tämä pikku prinssi on kuvattuna Niilinjumalan käsivarsilla, ja prinssin vierellä on vielä toinenkin, ulkonäöltään täysin hänen kaltaisensa lapsi, joka on egyptiläisten ka:si kutsuman entiteetin symboli. Tämä kaiverruskuva valmistui viidennellätoista Kristusta edeltävällä vuosisadalla.
Ka:n ajateltiin olevan korkea henkiolento, joka halusi opastaa itseensä liittyvää kuolevaissielua paremmille ajallisen elämän poluille, mutta aivan erityisesti sen uskottiin haluavan vaikuttaa ihmiskohteensa kohtaloihin tuonpuoleisessa. Kun tuon aikakauden egyptiläinen kuoli, hänen ka:nsa oletettiin olevan odottamassa häntä Suuren Virran vastarannalla. Aluksi vain kuninkailla oletettiin olevan ka, mutta kohta uskottiin kaikilla vanhurskailla olevan sellainen.
Sydämessään olevasta ka:sta puhuessaan muuan egyptiläishallitsija sanoi: ”En halveksinut sen puhetta, kavahdin toimimasta vastoin sen opastusta. Näin menetellessäni menestykseni oli suuri. Pääsin näin pitkälle sen nojalla, mitä se pani minut tekemään. Sen antaman opastuksen turvin minusta tuli huomattu.” Monet uskoivat, että ka oli ”jokaisessa oleva Jumalan lähettämä oraakkeli”. Monet uskoivat, että heidän oli määrä ”viettää ikuisuus sydämessään ilo sisimmässä olevan Jumalan suosiosta”.
Demoni eli daimoni (muinaiskreikaksi daímon) oli antiikin kreikkalaisilla mm. Homeroksen mukaan jumaluusolento, joka oli ihmisen kaksoisolento tai suojelushenki. Sokrates kertoi, että hänellä on oma Demoni, joka antaa hänelle neuvoja.
Myöhemmin demoneista tuli alempien jumalolentojen yleisnimi. Antiikin lopulla ja kristinuskossa ja sen värittämässä länsimaisessa noituudessa demoni tuli merkitsemään riivaajia ja pahoja henkiä. Platonin oppilas Ksenokrates määritteli Demonit viimein pahoiksi henkiolennoiksi.
Kristityt kehittivät Demoni tilalle oman suojelusolennon, suojelusenkelin, antaen alkuperäiselle negatiivisen kuvan. Demoni -sanaa käytetään usein myös muiden kuin kristillisten tai länsimaisten uskomusjärjestelmien pahoista henkiolennoista, tai usein virheellisesti pakanallisista jumalista. Jo Raamatusta on peräisin ajatus, että jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen suojelusenkelinsä. 300-luvulla elänyt Basileos suuri sanoo: ”Enkeleiden joukossa on toisia, jotka huolehtivat kansoista, toiset ovat uskovaisten seuralaisia… Jo Mooses opetti, että jokaisella uskovalla on oma enkeli opastamassa häntä opettajana ja paimenena.” Basiloes viittaa Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan: ”…se enkeli, joka on minut pelastanut kaikesta onnettomuudesta, siunatkoon…”Yksittäisten raamatunkohtien lisäksi tärkeä esikuva suojelusenkeliajatuksen kannalta on löydettävissä apokryfikirjoihin kuuluvasta Tobiaan kirjasta. Sitä ei ole nykyisessä kirkkoraamatussa, mutta se sisältyy usein suuriin perheraamattuihin.
Oppi suojelusenkelistä kehittyi jo varhaisen kirkon aikana. Yksi ongelmakysymyksistä koski sitä, onko kaikilla ihmisillä suojelusenkeli, vai ainostaan uskovilla. Niin ikään pohdittiin sitä, saako ihminen suojelusenkelinsä vasta kasteessa. Tuomas Akvinolainen ajatteli, että kaikilla on suojelusenkeli, mutta että vasta kasteessa se saa täydet toimintavaltuudet. Hänen mukaansa suojelusenkeli on aluksi melko suojaton pahan voimia vastaan, sillä pieni lapsi tai kastamaton aikuinen kuuluu Aatamin heimoon eli on osallinen perisyntiin, jota kautta Saatana ulottaa vaikutuksensa ihmiseen. Kasteen ja uskon kautta enkeli saa apua Jumalalta ja Kristukselta, joka on voittanut pahan vallan. Luther puolestaan arveli, että henkilökohtaisen suojelusenkelin lisäksi jokaisella on myös henkilökohtainen kiusaaja.
Erään käsityksen mukaan suojelusenkeleiden vaikutus jotenkin lakkaisi viimeistään murrosiän jälkeen. Kristillinen suojelusenkelioppi ei tue tätä käsitystä, vaikka varsinkin luterilaisessa kirkossa enkelit onkin yleisimmin liitetty lapsiin. Suojelusenkeliajatus alkoi vahvistua uskonpuhdistuksen jälkeen, niin protestanttisella kuin katolisellakin puolella. Toden teolla suojelusenkeliusko alkoi levitä 1800-luvulla. Ortodoksissa ikoneissa kuvatut suojelusenkelit ovat paljon maskuliinisempia ja voimakkampia kuin lastenhuoneen tauluenkelit. Ikonien suojeluenkelillä on yleensä miekka kädessään.
Katolisessa kalenterissa lokakuun toinen päivä on vuodesta 1670 ollut paavillisella päätöksellä suojelusenkeleiden muistopäivä, johon liittyvässä rukouksessa sanotaan: ”Kaikkivaltias Jumala, isällisessä huolenpidossasi sinä lähetät pyhät enkelisi meidän turvaksemme. Suo meidän tässä elämässä aina kokea heidän suojelustaan ja anna meidän kerran taivaassa iloita yhdessä heidän kanssaan.”
Roomalaisessa mytologiassa genius oli henkilökohtainen suojelushenki ja genius loci oli paikan suojelushenki. Nykyisessä kielekäytössä paikan henki viittaa kaupungille tai paikkakunnalle ominaiseen luonteeseen, erityiseen henkeen tai ilmapiiriin, joka siellä vallitsee. Yleensä käsitteellä viitataan kulttuurihistoriallisesti tunnettuihin kaupunkeihin, kuten Venetsiaan, Triesteen tai Pariisiin, mutta sitä käytetään myös puhuttaessa rakennuksista tai maaseutumiljöistä.
Hiisi oli suomalaisessa muinaisuskossa uhrilehto, pyhä paikka. Personoituna hiisi oli pyhän metsikön suojelushenki, metsänhaltija tai vuorenpeikko. Sana pyhä on germaaninen laina kolmen vuosituhannen takaa. Se on alun perin merkinnyt vaarallista, varottavaa maastonkohtaa tutun asuinkentän ja ulkopuolisen erämaan rajamailla.
Suomalaisessa muisnaisuskonnossa Luonto oli ihmisen henkilökohtainen suojelushaltija, mahdollisesti esivanhemman henki. Tämän olennon nimestä on tullut sekä ympäristöä tarkoittava sana luonto, että perustavanlaatuisia ihmisen tai eläimen henkisiä piirteitä tarkoittava sana luonne. Luonto avusti niin ruumiillisissa, henkisissä kuin yliluonnollisissakin toimissa. Jokaisella terveellä ihmisellä lukuun ottamatta vastasyntyneitä, oli oma luonto, mutta vain voimakasluontoinen eli sellainen, jolla oli voimakas luonto-haltija, saattoi menestyä tietäjänä.
Lapsi saa oman luontonsa vasta ensimmäisten hampaiden puhkeamisen tai nimenannon aikaan. Sitä ennen lasta erityisesti uhkaavat yliluonnolliset pahat voimat, kuten henkiolennot ja kateet. Luontoa saattoi nostattaa, eli herätellä ja virkistää loitsuilla. Jos ihmisellä on heikko luonto, hän voi loitsuin kutsua itselleen luontoa tai karaista ja voimistaa luontoaan. Luontoa kutsuttiin myös kateita, vihollisia ja sairauksia vastaan, ja antamaan lisää ruumiillisia, henkisiä tai yliluonnollisia kykyjä. Loitsuissa luontoa kutsutaan nousemaan lovesta ja syvästä paikasta, ilmeisesti vainajalasta. Luonto esiintyy toisinaan ihmisen kaksoisolentona. Luonto voi kulkea ihmisen edellä ikään kuin ihmisen kuvajaisena. Tällä tavoin on selitetty etiäisiä.
Ihminen on sananmukaisesti haltioissaan, kun hänen haltijansa eli luontonsa hallitsee häntä. Haltijoissaan oleva on esimerkiksi töissään tai tavoitteissaan kiihkeä tai fanaattinen. Tietäjät saattoivat tavoitella haltioitumisen tilaa yliluonnollisissa toimissaan, kuten sairauksien parantamisessa. Ihmisen haltija voi lähteä pitkäksi aikaa pois ihmisen luota. Tällöin ihminen on haltijaton eli onneton, sairas tai masentunut. Haltijaton on usein kalpea eli veretön, verevyytensä menettänyt. Haltija voi myös jäädä ihmisestä jälkeen, jos tämä siirtyy nopeasti ja pitkiä matkoja. Tilasta käytetään myös nimitystä itsettä olo. Tällä viitataan itseen erityisenä olentona. Itsen rinnastuvuus luontoon on kuitenkin epävarmaa, vaikka ei mahdotonta. Jos onnekas ihminen kuolee, voi taitava loitsija saada hänen luontonsa itselleen loitsulla. Tällöin vanha luonto hylätään. Joskus väitetään jopa elävältä viedyn hänen haltijansa.
Jokaisella saamelaisella oli myös oma suojelushenkensä, sáiva-henki, jonka saattoi perimätiedon mukaan luovuttaa, myydä tai periä. Sáiva-henki toi poro-onnea ja opasti ja suojeli. Shamaaneilla ja joillakin ihmisillä saattoi olla useampi henki tukenaan. Koltansaamelaisilla tunnettiin kaddz-suojelushenki, joka periytyi isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Näitäkin saattoi shamaanilla olla useampia. Kaddz-hengessä oli toteemimaisia piirteitä, sillä se ilmestyi omistajalleen unissa ja saman eläimen lihaa ihminen ei saanut tosielämässä syödä.
Luonnonuskonnoissa yhteisöllisen toteemieläimen lisäksi on ollut, ja on varmasti jatkossakin, tarvetta yksilöllisille eläinhengille. Lapsen syntymän hetkellä saattaa jonkin eläimen toiminta lähialueella olla merkillepantavaa. Heimon shamaani saattaa lapsen syntyessä ja kasvaessa kertoa hänelle, mikä hänen suojelushenkensä on. Toisin sanoen shamaani nimeää, mikä eläinhenki on ilmestynyt tai näyttäytynyt lapsen elämän tärkeinä hetkinä, joko henkenä tai fyysisessä hahmossa.
Apuhenki/apuolento/apueläin
Apuolento tai apuhenki on ihmisen, varsinkin noidan, tietäjän tai shamaanin apuna toimiva kuviteltu henkiolento tai -eläin. Saamelaisella ja suomalaisella tietäjällä kuviteltu tai todellinen apueläin oli usein noitalintu eli vaakalintu, lievo tai lieve. Kysymys oli korpinsukuisesta kaarneesta, jota koskevat uskomukset juontuvat samoista noidan eläintä koskevista käsityksistä kuin esimerkiksi saamelaisten vuokko-lintu. Lievo toimi siis tietäjän apueläimenä, tämän- ja tuonpuoleisen välisenä välittäjänä sekä apulaisena kun tietäjä hyökkäsi vastustajansa kimppuun.
Apuolentoja ovat myös parat ja ihmisiä palvelevat tontut ja haltijat. Apueläin on tutkijoiden käyttämä nimitys mm. suomalaisen tietäjän lähinnä yliluonnollisina apureina pitämistä todellisista elätti-eläimistä, jotka eivät kuitenkaan olleet suoranaisesti kesyjä kotieläimiä.
Tietäjä (myös Intomies tai myrrysmies) oli suomalaisessa kansanperinteessä taikavoimainen, yliluonnollisia voimia käyttävä henkilö, jonka taikavoimat perustuivat suureen tietoon. Monet tietäjät osasivat kalevalaisia runoja, sekä taruja että loitsuja. Vaikka tietäjän synonyyminä käytetäänkin usein sanaa šamaani, on šamaanilaitos tarkalleen ottaen ja tieteellisessä kielenkäytössä eri asia kuin suomalainen tietäjälaitos. Varsinaisessa šamaanilaitoksessa šamaanin taikamenot ovat yhteisöä yhdistävä, tärkeä tapahtuma, eräänlainen ”kansanjuhla”, johon osallistuvat usein kaikki yhteisön jäsenet tai osallistujiksi kelpaavat, esimerkiksi kaikki miehet. Itämerensuomalainen tietäjä toimi yleensä yksin tai joskus muutaman avustajan kanssa, eikä taikamenoilla yleensä ollut muuta yleisöä kuin parannettava tai autettava itse.
Tietäjillä oli joskus tietäjän toimissaan apuna kesytettyjä villieläimiä, tai he uskoivat vuorovaikuttavansa joidenkin villieläinten kanssa. Suomalaisen tietäjän lähinnä yliluonnollisina apureina pitämistä todellisista elätti-eläimistä tunnetuimpia olivat käärmeet. Käärmeiden arveltiin olevan sukua salamoille ja siten taivaan jumalalle, johtuen osittain sahalaita-kuviosta niiden selässä. Käärmeitä käytettiin sairaiden hoidossa, myös pelästyttämisessä. Pelätyt käärmeet antoivat tietäjälle arvovaltaa. Toisinaan on pidetty myös korppeja eli kaarneita. Tässä saattaa olla taustalla sama ikivanha perinne kuin skandinaaveilla, joilla korpit ovat jopa ylijumala Odinin apureita. Tietäjä saattoi myös käyttää kaloja toimituksissaan. Merkittävin kala oli tietäjälle usein hauki. Kaivossa tai lähteessä kasvoi toisinaan sinne siirretty kaivohauki, jota pidettiin paitsi puhdistamassa vettä elukoista, usein myös tietäjän yliluonnollisena apurina.
Apuhenget toimivat myös noidan itsensä sijasta. Ne siirsivät naapureiden onnea valmistajalleen varastamalla naapuritalouksien tuotteita. Noidan ja apuhengen välinen yhteys nousee esille erityisesti paraa koskevissa tapauksissa. Para (bjäran, bäran, mjölkharen) oli noidan valmista henkiolento, joka kantoi naapureiden maitoa ja kermaa emännälleen. Paran uskottiin liikkuvan parinkymmenen kilometrin säteellä. Para siis palveli emäntäänsä samalla tavalla kuin noita paholaista. Kaikissa tapauksissa noidan ja paran suhde ei kuitenkaan olut näin selkeä. Esimerkiksi vuonna 1975 Suomen suurten noitavainojen ollessa pahimmillaan Pietarsaaressa asununeen Marketta Matintyttären sanottiin matkustaneen Blåkullaan paransa päällä. Se on osoitus siitä, etteivät käsitykset apueläimistä ja hengistä olleet erillisiä, vaan sekoittuivat toisiinsa. Uudessakaupungissa taas haukuttiin erästä naista paraksi ja noidaksi, millä viitattiin noidan ja hänen apulaisensa läheiseen suhteeseen. Uuden ajan alun unkarilaisia noituususkomuksia tutkinut Éva Pócs toteaakin, että para oli noidan alterego. Kiinteä yhteys perustui ilmeisesti siihen, että noita käytti paran valmistamiseen omaa vertansa.
Myöhemmässä perinteessä tunnetaan myös rahaparat, jotka toivat omistajilleen rahaa muuta vaurautta. Rahan tuomiseen käytetyn spiritus familiariksen (suom. huom. henkipalvelijan) tekotapa oli hiukan toisenlainen. Suomesta, Ruotsista, Skotlannista ja Saksasta tunnetaan käsitys, jonka mukaan rikollisen sielu oli mahdollista vangita johonkin esineeseen esimerkiksi kristalliin. Sitä saatettiin käyttää tulevaisuuden ennustamisessa ja erilaisissa tehtävissä ja sen käskeminen perustui salattuun tietoon. Saksasta spirituksia koskevia oikeustapauksia tunnetaan jo 1500-luvulta. Ruotsissa ja Suomessa niiden määrä alkoi lisääntyä 1690-luvulla. Tätä ennen apuhenkiä mainittiin vain Ruovedellä asuneen tietäjä Antti Lieroisen kaltaisilla riittieksperteillä. Ilmeisesti myös Gävlen pyövelin hallussa ollut spiritus oli samantyyppinen. Sitä säilytettiin laatikossa ja ruokittiin verellä aivan kuten englantilaisten noitien väitettiin ruokkivan omia spirituksiaan. Englantilaisille noituusjutuille tyypillinen äidinmaidolla ruokkiminen näyttää kuitenkin täysin puuttuvan ruotsalaisesta ja suomalaisesta aineistosta. Samoin puuttuu apuolennon imettämisestä noidan oikealle lapselle aiheutuneita vahinkoja koskevat syytökset.
Kristina Tegler ja Emma Wilby ovat taas esittäneet ajatuksen, että tuomiokirjoissa paholaiseksi puhuteltu hahmo olisi itse asiassa ollut noidan (ihmishahmoinen) apuhenki. Siihen, mitä nimitystä hengistä käytettiin vaihteli tapaukseen osallistuneiden kotipaikan, koulutustason ja uskonnollisen näkemyksen mukaan. Edellä esitetyn pohjalta on kuitenkin selvää, että suomalaisten noitien sitoutuminen tämänpuoleisessa tapahtuvaan toimintaan (tietäjyyteen), apuhenkien käyttäminen apuolentojen sijasta ja sielumatkojen puuttuminen tekivät Blåkullassa tai Kyöpelinvuorella tapahtuvien noitasapatteja koskevien uskomusten leviämisen hitaammaksi kuin Ruotsissa. Ainoan poikkeuksen muodostavat läntisen rannikon ruotsinkieliset alueet, mistä kulttuuri- ja kulkuyhteydet Ruotsiin olivat vilkkaimmat ja parhaimmat. Näilläkin alueilla maleficium (suom. huom. pahantahtoinen noituus) ja sanamagia korostuivat. Silti šamanistisen sielumatkan elementtejä säilyi nimenomaan noitien Blåkullaan suuntautuneissa matkoissa, joissa kotieläimet olivat saaneet apueläinten hahmon. Eräät tutkijat ovatkin esittäneet, että kotieläimillä tapahtunut matka Blåkullaan kantaa mukanaan muistumia šamanistisista sielumatkoista tuonpuoleiseen.
Blåkulla
Useissa englanninkielisissä teksteissä Blåkulla (suom. huom. sininen kukkula) mainitaan yleispohjoismaisena noitapaikkana, mutta Tanskasta noidat lentävät Blockbergiin, Norjan Bredsteniin tai Islannin Hekkensbergiin ja Norjasta lennellään Blocksbergiin tai Lydershorniin. Kyöpelinvuori oli suomalainen vastine Blåkullalle ja se tarkoittaa kummitusvuorta. Kyöpeli on kummitus, joka näyttäytyy vanhoissa linnoissa, mestauspaikoilla ja kalmistoissa; se oli vainaja, joka elämänsä aikana oli tehnyt rikoksia. Vanhan ajan suomalaisessa yhteiskunnassa naimattomuus oli rikokseen verrattava laiminlyönti yhteiskuntaa kohtaan ja naimattomia ihmisiä odottikin kaamea kohtalo kuoleman jälkeen: he joutuisivat Kyöpelinvuorelle. Useimmiten Blåkulla miellettiin vuoreksi kaukaisessa maassa tai saareksi jossain Balttian suunnalla. Eikä Blåkulla aina ollut edes konkreettinen paikka vaan tietynlainen väliulottuvuus, jossa pimeän voimat asuivat. Jossakin epämääräisessä muistiinpanossa on paikannimeksi alunperin mainittu Blockula. Ennenkuin Blåkulla vakiintui noitasapatin keskukseksi, paikanniminä mainittiin myös mm. Blaakolden ja Bloksbjerg – niiden puolestaan uskotaan lainautuneen saksalaisista noitakeskuksista, Harz-vuoriston Blocksbergistä tai Brockenista ja jotkut uskovat myös Blåkullan olevan väännös germaanitarustojen paikasta.
Shamanistisissa kulttuureissa apuhenkenä toimiva eläinhenki ei ollut yhtä yleinen tavallisilla ihmisillä kuin aiemmin mainitut suojelus- ja opashenki. Apuhenget liittyvät nimittäin kiinteästi ainoastaan harjoittavaan shamaaniin. Apuhenget ovat shamaanin avustajia niin henkimatkoilla kuin normaalissakin todellisuudessa. Monissa shamanistisissa kulttuureissa shamaani hankkii uusia apuhenkiä koko uransa ja elämänsä ajan. Usein apuhenkiä symboloi ja niiden kotina toimii pieni esine tai nukke, joka on kiinnitetty shamaanin rummun sisäpuolelle tai muuhun tärkeään paikkaan. Monissa kulttuureissa uskotaan, että shamaani saattaa henkimatkoillaan ottaa vain sellaisen eläimen muodon, joka kuuluu hänen apuhenkiinsä. Kokeneella shamaanilla on useita vaihtoehtoja, joista valita kulloiseenkin tilanteeseen sopivin matkustusolomuoto.
Pohjoisen Euraasian kansoilla samaanin tärkeimpänä henkiauttajana eli sielueläimenä on pidetty hirveä tai peuraa. Saamelaisen samaanin (noaidi) sielueläin oli yliluonnollinen peurahärkä, jonka hahmoon noidan uskottiin voivan muuttua. Peurahärän lisäksi noita saattoi matkustaessaan, parantaessaan tai toista noitaa vastaan taistellessaan turvautua yliluonnollisen linnun, käärmeen tai kalan apuun. Näiden niin sanottujen gadze-olentojen ajateltiin asuvan pyhissä vuorissa (passevare) tai tuonpuoleisessa maailmassa (sáivo).
Samanistisen tulkinnan mukaan (kivikautisten kallio)maalausten eläimenkuvat esittävät juuri tällaisia henkiauttajia, joiden länsisaamelaisella alueella kuviteltiin asuvan juuri pyhissä vuorissa ja kallioissa. Maalausten yleisin eläin, hirvi, kuvaisi siis kivikautisten samaanien sielueläintä. Esimerkiksi Suomussalmen Värikallion maalauksessa kaatuneen ihmisen ohimon kohdalta loikkaa ylöspäin juuri hirvi tai peura. Myös harvakseltaan esiintyvät kalan- ja linnunkuvat voi tulkita samaanin apueläimiksi. Tikku-ukot saattavat puolestaan tapauksen mukaan esittää joko samaania itseään, ihmishahmoista henkiauttajaa eli pyhän vuoren miestä tai muita tuonpuoleisen maailman henkiolentoja.
Norjan saamelaismissiossa toiminut Jens Kildal (1683-1767) kuvasi vuoden 1740 paikkeilla saamelaisten noitien taisteluja seuraavasti: Kun noita noituu toisen noidan, hän käyttää tarkoitukseen etenkin Vuornes loddea (petolintua) ja Passevare gulia (pyhän vuoren kalaa) sekä myöskin Passevare loddea (pyhän vuoren lintua). Jos kyse on erityisen tärkeistä asioista, hän käyttää apunaan Passevare sarvaa (pyhän vuoren peurahärkää) ja Passevare olmaj ta (pyhän vuoren miestä). Kun kaksi noitaa lähettää peurat toisiaan vastaan, niin sama mitä peuralle tapahtuu taistelussa voittaessaan tai hävitessään, tapahtuu myös noidille itselleen. Jos toisen peuran sarvi taistelussa katkeaa, niin peuran omistanut noita sairastuu. Jos peura tappaa toisen, niin jälkimmäisen omistanut noita kuolee myös.
Eläinhenget.
Eläinhenkien käsite on peräisin shamanistisista tai muuten primitiivisinä pidetyistä kulttuureista. Eläinhenki on kunkin eläinlajin idea, se ei siis ole välttämättä mikään konkreettinen, yksilöllinen eläin. Eläinhenki voi ilmestyä ihmiselle henkimuodossa (esim. unissa ja näyissä) tai fyysisesti, ottaen hahmokseen yhden kyseisen eläinlajin yksilön.
Toteemieläin.
Toteemieläin kuuluu kiinteästi luonnonuskontojen yhteisöön eikä pelkästään yksittäiseen henkilöön. Koko yhteisön yksilöillä on sama toteemieläin ja he uskovat, että koko yhteisö polveutuu jostakin samasta eläimestä. Yhteisöllä voi olla jonkinlainen alkuperämyytti, jossa kerrotaan heimon esi-isän tai -äidin paritelleen jonkin eläimen kanssa. Pohjoisilla kansoilla toteemieläimenä oli yleensä karhu, hirvi tai peura. Näiden jälkeläiset ovat muodostaneet klaanin, jonka kantaisästä ja/tai -äidistä on tullut sen toteemieläin. Kun klaanit hävisivät ja kristinuskon pyhimykset syrjäyttivät toteemieläimet, säilyi eläimen kulttiasema kansanperinteessä.
Antropologiassa yliluonnollista yhteyttä jonkin ihmisryhmän ja eläinlajin, harvemmin myös jonkin kasvilajin tai luonnonilmiön, välillä kutsutaan toteismiksi. Nimitys ’totemismi’ on johdettu Pohjois-Amerikan Yläjärven aluella asuneen Ojibwe-kansan kielen sanasta ”ote”. Totemismia esiintyy muun muassa Pohjois-Amerikan intiaaneilla, Etelä-Afrikassa, Australian aboriginaaliyhteisöissä ja Intian dyakien keskuudessa. Totemismi on vastaavankaltaista toimintaa kuin shamanismi, mutta siinä pääroolissa on shamaanin sijasta toteemi. Totemismia pidetään nykyisten uskontojen varhaisena esikuvana, josta juontavat juurensa nykyaikaisten uskontojen tavat ja uskomukset. Tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että totemismi muodostaa säännöllisen vaiheen kaikissa kulttuureissa. Totemismi on lähinnä hajanaista kansanuskoa, jolta puuttuu uskonnolle tyypillinen yhtenäinen maailmanselitys. Totemistiset kertomukset ja käsitykset toimivat heimoyhteisöjen ryhmäidentiteetin tärkeänä perustana. Totemismia on harjoitettu samanlaisena eri puolilla maailmaa kansallisista ja historiallisista eroista riippumatta.
Toteemina on yleensä eläin, kasvi tai luonnonilmiö, johon ihmisen uskotaan olevan maagisessa yhteydessä. Maailmassa on arvioitu olevan yli 500 toteeminimikettä. Palvonnan kohteena on toteemin symbolinen kuva. Toteemi on symboli, joka symboloi kahta asiaa. Ensinnäkin se on jumalan, yhteiskunnan tai toteemisen periaatteen symboli. Toiseksi se on klaaniyhteisön tunnusmerkki, klaanin lippu, vaakuna, merkki, jonka perusteella se tunnistetaan toisista klaaneista. Toteemi ei ole pelkkä nimi tai tunnus, vaan uskonnollisten seremonioiden yhteydessä se on osa liturgiaa.
Totemistisessa ajattelussa toteemieläin oli kansalle pyhä ja siihen suhtauduttiin erityisellä kunnioituksella. Myös toteemieläimen surmaaminen oli joko kokonaan kiellettyä tai tiukasti säänneltyä. Totemismissa ihmisen ja toteemieläimen suhde muodostui erityisen läheiseksi, olivathan he samaa sukua. Totemismissa ei milloinkaan kuitenkaan palvota itse eläintä, vaan toteemin vertauskuvaa ja mielikuvaa. Toteemieläin on pyhän olennon vertauskuva. Toteemieläimellä itsellään voi olla maallisia tehtäviä, kuten ruokana toimiminen. Toteemin ja klaanin jäsenten välillä uskotaan olevan verisukulaisuus-suhde. Klaanin jäsenillä arvellaan olevan toteemieläimen luonne, sen hyvät ja pahat ominaisuudet. Toteemi on klaanin suojelija, sukulainen ja neuvonantaja. Se antaa suojaa ja turvaa klaanille, se auttaa sairauksissa ja antaa ennusmerkkejä tai varoituksia klaanilleen. Totemismi kuvaa myös yleisemmin metsästäjäkulttuurien tiivistä suhdetta ympäröivään luontoon.
Metsästyskultille oli ominaista eläinten sielullistaminen: uskottiin että eläimet ymmärtävät ihmisten puhetta ja kuulevat sen hyvin kaukaa. Ihmisen elinehdot olivat täysin riippuvaiset siitä, mitä ympäröivä metsäluonto tarjoaa. Riippuvuuteen liittyi myös ajatus vastavuoroisuudesta: pyytäjä koki metsän isännäksi, jonka vieras hän oli, ja metsästetty eläin – esimerkiksi karhu – oli puolestaan pyytäjän vieras, joka lahjoitti lihansa peijaisjuhlaan. Voimakas tietäjä tai šamaani voi jopa ottaa sukunsa toteemin hahmon. Eräillä suomalais-ugrilaisilla toteemieläin on myös sielueläin, sielun osa, joka näyttäytyy jonakin eläimenä.
Freudin mukaan primitiiviset heimot symboloivat yhteenkuuluvuuttaan usein jonkinlaisen toteemieläimen kautta. Saman toteemiklaanin jäsenet eivät saa ottaa toisiaan puolisoikseen, ja rajoja vahvistamaan syntyy monimuotoista rituaalikäyttäytymistä: initiaatioita, puhdistusrituaaleja ja niin edelleen. Feudin mukaan toteemikäyttäytymisessä (uskonnossa) käsittämättömät kiellot ja rajoitukset yhdistyvät varmuuteen siitä, että kauhea rangaistus odottaa kiellon rikkojaa. Freud uskoo, että uskonnon ja toteemiajattelun juuret ulottuvat siihen aikaan, kun ihmiset elivät apinalaumojen tavoin vahvimman uroksen hallinnoimissa laumoissa.
Kalliomaalaukset ovat näyttävimpiä esihistorialliseksi taiteeksi katsottavia jälkiä maisemassa. Punamullalla jyrkkiin kallioseinämiin maalattujen ihmis- ja eläinhahmojen tulkitaan liittyneen metsästysrituaaleihin, totemismiin tai samanismiin. Samanismin mukaan maalaukset kuvaavat loveen langenneen samaanin matkaa tai merkitsivät rituaalipaikan.Kalliopiirrosten ja -maalausten perusteella on ehdotettu myös, että Suomen ja Karjalan alueella olisi kivikaudella elänyt totemistisia karhu-, hirvi- ja joutsenklaaneja. Epäilemättä näiden eläinten merkitys heimoille oli suuri, mutta varmaa tietoa aidosta totemistisesta uskomuksesta ei kuitenkaan ole löydetty.
Karhu on ollut myös suomalaisten toteemieläin ja toteemiuskoon sisältyi kertomus karhun morsimesta. Peijaisten häänäytelmässä karhu liitettiin aviositein ihmisen sukuun. Taustalla oli muun muassa kertomus tytöstä, joka pakeni veljiään karhun pesään ja synnytti karhulle pojan. Karhun on uskottu karttavan naista ja pelkäävän tämän sukupuolista voimaa, paitsi naisen ollessa raskaana ja odottaessa poikalasta. Karhun lukuisat muut nimet otso, kontio, mesikämmen, halliparta, pihkasilmä liittyvät sanamagiaan: nimen mainitseminen on sama kuin kutsuisi nimen omistajan paikalle. Siksi karhu-sanan tilalla on käytetty peitenimeä.
Vepsäläiset (itämerensuomalainen kansa, joka asuu pääasiassa Äänisen, Laatokan ja Valkeajärven seudulla Karjalan tasavallassa sekä Leningradin ja Vologdan alueilla Venäjän federaatiossa) uskoivat, että karhu saattaa suuttua ihmisen sanoista ja kostaa ilmestymällä näkyviin tai päinvastoin menemällä piiloon saatuaan tietää metsästäjän aikeista. Nämä uskomukset selittävät kansan keskuudessa levinneen kiellon nimittämästä karhua karhuksi, kondiksi. Se oli ilmaistava kiertoteitse: käps, sur’oc, mecizhand, bubarik, bukac. Näiden lisänimitysten analyysi paljastaa niiden eri alkuperän. Jotkin niistä syntyivät metsästäjien keskuudessa, jotkin maanviljelijöiden ja karjanhoitajien, jotkin taas vepsäläisten ja naapurikansojen etnokulttuurisen vuorovaikutuksen tuloksena. Samankaltaisia nimityksiä tapaa Kalevalassa (runo 46). Nykyvepsässä käytetty nimitys karhusta, kondi, on myös hyvin vanha. Se tunnetaan muissakin suomalais-ugrilaisissa kielissä: suomessa (kontio), karjalan pohjoismurteessa (kontie), kondie, kondia, livviläismurteessa (kondi). Sana johtuu kontia-verbistä, joka tarkoittaa vaivalloista kulkemista ja kuvaa karhun hidasta liikkumista.
Eläimet ovat aina olleet tärkeä osa saamelaisten elämänmuotoa. Esimerkiksi karhu, poro ja tunturisopuli ovat saaneet merkki- ja enneodotuksia. Pedoilla, kuten ahmalla ja sudella on tärkeä osa saamelaisessa mytologiassa. Ennen poronhoidon tuloa vallinneen pyyntikulttuurin aikana tärkein eläin oli karhu. Myöhemmin sen aseman peri poro. Porokultti sai pysyviä muotoja, kun suurlaitumet, jutamis-, vasomis-, ja rykimispaikat vakiintuivat. Muodostui reittijumalten ja -pyhäkköjen verkosto. Pyyntikulttuurille oli tärkeää, että suhde eri haltijoihin oli hyvä. Suhteet turvattiin suorittamalla rituaaleja. Saamelaisille toteemieläin on suvun kantaisä ja suojelija.
Erityisesti intiaaneilla ryhmän jäsenet käsittävät olevansa toteemieläimen jälkeläisiä tai suorastaan samaistavat itsensä toteemiin. Toteemieläimen syönti on kiellettyä.Preeriaintiaanien kulttuurin syvärakenteessa myyttien maailmassa biisonilla oli keskeinen sija. Biisonien ratkaiseva merkitys elämisen takaajana heijastui myytteihin, jotka korostivat intiaanien ja biisonien yhteistä elämää mittaamattomilla preerioilla. Toteemieläin buffalon näkeminen unessa tai näyssä oli hyvin positiivinen enne, joka merkitsi että näkijällä oli suurta parantavaa voimaa. Toteemieläimenään buffaloa pitävät buffalosalaseurat järjestivät buffalotansseja, jotka maagisesti houkuttelivat biisonilaumoja lähelle. Metsästyksen alla oli tapana pitää rituaaleja, joissa matkittiin suuren saaliseläimen tapoja. Intiaanien käsitys metsästäjän ja saaliin suhteista oli sekä ekologinen että uskonnollinen. Jos metsästys oli oikein ohjattu ja valmisteltu riitein, buffalolaumat tulivat vapaaehtoisesti tapettaviksi. Viime kädessä intiaani ja buffalo olivat veljiä, suuren elämänyhteyden toisiinsa liittämiä.
Mitä merkitystä toteemieläimellä on siis meille ei-yhteisöllisille ihmisille?
Meidänkin veressämme voi olla toteemieläimen ”sirpaleita”; ja on siis teoriassa pieni mahdollisuus tavoittaa alkuperäinen esivanhempiemme toteemieläin. Mutta Joka tapauksessa yksilölle merkittävä eläinhenki vaatii eri nimityksen kuin yhteisöllisesti merkittävä, ja nimitys ”toteemieläin” on syytä jättää heimo- tai klaanikohtaiselle eläinhengelle.
Voimaeläin.
Voimaeläimet ovat suojelevia henkiä jokapäiväisessä elämässä. Voimaeläin on yleensä eläin, joka edustaa sinua itseäsi, eläin joka jakaa samat voiman ja tunnemaailman asioista ja maailmasta kuin sinäkin. Voimaeläin-uskomus esiintyy monien eri kulttuurien kantauskonnoista, ja eniten se on tullut tunnetuiksi intiaanien kautta, jotka uskoivat että ihmisen syntymähetkellä eläin yhdistyy syntyneen sieluun ja auttaa eteenpäin elämässä antaen voimaa ja ohjaten. Lisäksi monet uskovat, että nämä voimaeläimet- tai niiden edustajat, seuraavat ja opastavat meitä läpi koko elämän näyttäytymällä silloin kuin emme osaa odottaa ja silloin kun tarvitsemme niiden neuvoa. Voimaeläin onkin tavallaan sielusi kuvastin, joka ilmaisee luonnettasi; vahvuuksiasi ja heikkouksiasi.
Pohjois-Amerikan intiaanien perinteen mukaan jokaisella ihmisellä on elämänsä aikana 9 voimaeläintä seuranaan, joista 2, vasemmalla naisellinen voimaeläin ja oikealla miehinen voimaeläin, seuraavat mukanasi kehdosta hautaan. 7 muuta elämässä mukana kulkevaa valvovat pääilmansuuntia sekä suuntia ylös, alas ja sisällä. Ihmisen sisällä oleva voimaeläin verhoaa ja ympäröi hänen olemustaan. Tämän voimaeläimen kautta henkilö saa henkilökohtaisen voimansa ja pystyy muovaamaan elämänpolkuaan. Nämä voimaeläimet, hengellisen kasvun oppaat, saattavat ilmestyä uniin tai näkyihin opastaakseen ja suojellakseen ihmistä matkan varrella. Ne kuvaavat Suurta Henkeä tai jotain mistä niiden on selvittävä: henkilön kykyjä, lahjoja ja haasteita. Elämän varrella yhden voimaeläimen lähtiessä pitää muista kiittää sitä saamasta avusta ja tuesta sekä toivottaa tervetulleeksi elämään seuraava, joka opastaa eteenpäin matkalla.
Pueblo-kulttuurin Zuni-intiaanit ovat Yhdysvaltojen lounaisosista muinaisten voimaeläin uskomusten säilyttäjiä. Fetissieläimet ovat olleet osa heidän perinteitään vuodesta 600 jKr tai jopa aikaisemmin. Zunit neuvottelevat näiden eri materiaaleista kaiverrettujen eläinpatsaiden kanssa monenlaisissa tilanteissa mm. kaivatessaan kyseisen eläimen henkeä auttamaan ongelman ratkaisussa. Eläinfetissiä saatetaan pitää yllä myös koruna, jolloin sen voimat takaavat turvallisen matkan, menestyksekkään metsästysretken tai hyvän sadon. [Fetissi: taikavoimainen eloton esine, usein ihmistä tai eläintä kuvaava nukke tai puuveistos. Vrt. amuletti, talismani. (Nykytieto)]
Shamaanisissa yhteisöissä lapsen varttuessa ja lähestyessä aikuisikää vanhemmat tai shamaani havaitsevat hänessä yksilöllisiä piirteitä. Sen lisäksi, että lapsi todennäköisesti muistuttaa toista tai molempia vanhempiaan (mikä saattaa olla heijastusta suvun tai klaanin toteemieläimestä), tuovat kasvonpiirteet, pään asento, ryhti tai tapa liikkua – tai mieluummin nämä kaikki yhdessä – ehkä lisäksi mieleen jonkin eläimen. Kaikkien kohdalla piirteet eivät ole selviä, ja voi mennä pidempi aika ja useita näkymatkoja, ennen kuin shamaani löytää nuorelle voimaeläimen. Voimaeläin ehkä hahmottuu vasta täysikasvuisena, kun lapsen piirteiden pyöreys ja pehmeys useimmilla katoavat. Voidaankin ajatella myös niin, että kun vanhemmistaan riippuvaisen ihmislapsen kehitykseen sekaantuu eläinhenki, on tuloksena yksin pärjäävä aikuinen, jonka fyysinen olemus ilmentää tätä eläinhenkeä. Voimaeläintä, kuten kahta aiempaakaan eläinhenkityyppiä, toteemieläintä ja suojelushenkeä, ei voi itse valita (ks. toive-eläin jäljempänä); shamaanien tai shamanistien on se löydettävä. Voimaeläin voi olla sama eläin kuin jokin aiemmin mainituista eläinhengistä.
Eläinsymboliikka on hyvin voimakkaasti alitajuntaan vaikuttavaa: sellaisetkin ihmiset, jotka eivät eläinhenkiin usko, saattavat alitajuisesti muuttaa käytöstään sen mukaan, minkä eläimen toinen ihminen tuo heille mieleen. Niinpä ihminen pärjää todennäköisesti parhaiten elämässään valitessaan käyttäytymisstrategiansa uskollisesti oikean voimaeläimensä ominaisuuksia seuraten. Näin muiden ihmisten alitajunta ei häiriinny ristiriitaisista signaaleista, kuten kävisi, jos esimerkiksi jäniksen mieleen tuova henkilö yrittäisi toteuttaa käytöksessään toive-eläintään (ks. jäljempänä) karhua. Ihminen siis elää ”voimallisesti” antaessaan olemuksensa voimaeläinpuolen johdattaa toimintaansa.
Toive-eläin
Tämä kategoria ei ole mikään aito, olemassaoleva eläinhenkiluokka, vaan lähinnä kuvaus sille, kun ihmisellä on jokin eläin, jota hän erittäin mieluusti haluaisi muistuttaa. Juuri tämä on toive-eläin. Toive-eläimeen on ensin kiinnytty ja sitten samaistuttu, mistä on seurannut itsen ohjelmointi toive-eläimen kaltaiseksi. Jo aiemmin voimaeläimen kohdalla käytetty vertaus ihmisestä, jonka voimaeläin on jänis ja toive-eläin karhu, on kuvaava: ihminen edustaa oikeaa voimaeläintään spontaanissa ja varautumattomassa tilanteessa, mutta kun ihminen saa aikaa kasata itsetekemänsä ohjelmoinnin, hän omaksuu toive-eläimensä roolin. Puhuttiinpa sitten eläinhengistä tai vain psykologiasta, niin rooli vaikuttaa aina keinotekoiselta: rooli esitetään. Tämä herättää muissa ihmisissä ristiriitaisia ja epäaitoja vaikutelmia: henkilöä pidetään ”feikkinä”, keinotekoisena.
Mistä sitten tietää, onko löytänyt itselleen aidon henkioppaan tai edustaako oikeasti tiettyä voimaeläintä, vai onko kyseessä vain toive-eläin?
Aitoa henkiopasta haettaessa tai voimaeläintä jäljitettäessä mielessä ei saa etukäteen olla mikään eläin. Mikäli pitää jostain eläimestä valtavasti, on suhteutettava se juuri niin: ”Eläin, josta pidän valtavasti.” On sopeuduttava siihen, että se ei todennäköisesti ole juuri meidän henkioppaamme tai voimaeläimemme. Vasta kun tämän pidetyn eläimen kuvajaisesta on vapauduttu, on toivoa löytää aito henkiopas tai jäljittää voimaeläin.
Jotta eläinhengistä saisi jotain irti, olisi niihin suhtauduttava riittävällä vakavuudella ja puolueettomuudella. Tämä tarkoittaa, ettei sorruta toiveajatteluun. On siis tärkeää unohtaa omat toiveet ja vastaanottaa ennusmerkkejä, viestejä ja näkyjä täysin vailla ennakko-odotuksia. Vain näin voidaan päästä perille siitä, millä eläinhengellä on tarjottavaa juuri meille.
